Anna Saivosalmi
Anna Saivosalmi

En haluaisi elää kenenkään toisen elämää

”Jos ei ole kohdannut elämässään mitään oikeita vastoinkäymisiä, on ihan turha väittää tietävänsä elämästä mitään.” Jos on sattunut syntymään, jos nyt ei kultalusikka, mutta kuitenkin lusikka suussa, ja saanut elää normiperheessä ilman menetyksiä ja suuria suruja, niin miksi edes avautua omista ongelmistaan? Jollain toisella asiat ovat varmasti huonommin.

Välillä mietin, olenko päässyt liian helpolla elämässä. Varsinkin, kun luen tarinoita naistenlehdistä, ihmisistä, joita on koeteltu kerta toisensa jälkeen. Minä en ole joutunut hautaamaan ketään läheistäni, en ole sairastunut, enkä kokenut traumoja tai järkyttäviä kriisejä. Olen saanut kaiken, ja enemmän. Mikä minä olen siis kertomaan elämästä?

Kyky unohtaa ja sitten taas muistaa

Kun minua haastateltiin Kauneus & Terveys -lehden artikkelia varten huomasin puhuvani toimittajalle asioista, jotka olin jo unohtanut, tai halunnut unohtaa.

Muistin 90 -luvun lama-ajan, jolloin isäni jäi työttömäksi, kuten monet muutkin isät ja äidit tuohon aikaan. Meille ei enää tullut sanomalehteä, emmekä matkustelleet tai tehneet hankintoja. Äiti teki kahta työtä, jotta olisimme pärjänneet. Kotona ilmapiiri kiristyi ja jouduimme luopumaan rakkaasta kesäpaikastamme. Lapsen mielelleni tuo aika on jäänyt jotekin sumuiseksi ja kaoottiseksi.

Huomasin kertovani haastattelussa myös siitä, kun jäin lapsena auton alle ja siitä, kun emme toiveistamme huolimatta saaneet lapsia Jaakon kanssa. Puhuin ulkopuolisuuden tunteista ja vääristä valinnoista ihmissuhteissa. Kerroin pärjäämisen ja suorittamisen pakosta, palavasta halusta olla hyvä, vaikka sitten oman itseni kustannuksella.

Sain, mitä halusin

Haastattelu kesti yli kolme tuntia ja sukelsin siinä lähes yhtä syvästi elämäni syövereihin, kuin käydessäni aikoinaan psykoterapeutilla puhumassa. Havahduin siihen, ettei elämäni ole aina ollut helppoa ja kivaa, vaikka minulle oli jostain sellainen käsitys muodostunutkin.

Kerroin haastattelussa myös siitä, miten tulen ihan tavallisesta duunariperheestä, jossa on kuitenkin aina arvostettu koulunkäyntiä ja ahkeruutta. Kerroin levottomuudestani elämän edessä, kaipuustani löytää joskus rauha itseni kanssa.

Silti koen, että elämässäni on kaikki ollut aina melko hyvin. Olen saanut haluamani opiskelupaikan, työn ja perheen. Olen saanut toteuttaa itseäni, matkustaa ja rakastaa. Ja tullut mitä suuremmassa määrin rakastetuksi. Minulla on sentään ollut äiti, isä, koti ja olen kolarista huolimatta elossa. Minulla on omia lapsia, joita toivoin, ja olen psyykkisesti tasapainossa. Siltikään en osaa aina olla tyytyväinen siihen, mitä minulla on. Se on sääli, mutta inhimillistä.

Jokainen kokemus muovaa sisältä ja ulkoa

Haastattelun edetessä huomasin, kerta toisensa jälkeen, että jokainen hyvä ja huono kokemus oli tehnyt minusta jos ei vahvemman, niin ainakin viisaamman. Kun isäni myöhemmin kouluttautui uudelleen ja alkoi kiertää Suomea puhumassa työn ilosta, olin ylpeä. Perheemme talous rakennettiin pala palalta uudelleen ja kaikesta selvittiin. Vanhempani eivät kaikesta huolimatta eronneet, vaikka joskus pelkäsin ja jopa toivoin sitä.

Vaikka ole päässyt elämässäni näennäisesti helpolla, olen oppinut, ettei helppous tule itsestään. En ole joutunut kärsimään köyhyydestä, koska meillä on aina arvostettu ahkeraa työntekoa silloinkin, kun työtä ei ole ollut. Olen oppinut, ettei helppous ole välttämättä edes tavoiteltavaa. Elämä maistuu paremmalta, kun sen eteen joutuu hieman näkemään vaivaa.

En ole lannistunut pettymysten tai vastoinkäymisten edessä, vaan sinnitellyt eteenpäin, muuttanut tavoitteitani tai vain sopeutunut, kuten silloin, kun päätimme lopulta pari vuotta lasta yritettyämme adoptoida. Elämä kuitenkin yllätti ja viimeiseksi tarkoitettu lapsettomuushoito onnistui.

Vaikka osaan sopeutua, luovuttaja en ole. Menen välillä sieltä, missä aita on matalin, mutta aika usein pusken yli esteiden, jotka tuntuvat mahdottomilta. Luotan kykyyni onnistua, enkä kyynisty koskaan.

Et voi koskaan tietää

On hyvä muistaa, että kaikilla meillä on omat lastimme kannettavina. Koskaan ei voi toista täysin tuntematta tietää minkälaisia kokemuksia tällä on taustalla. Some tai auton vuosimalli eivät kerro niistä hetkistä, jolloin olemme tunteneet itsemme heikoiksi ja haavoittuviksi.

Jos jonkun toisen elämä näyttää helpolta ja unelmalta, voi miettiä, mitä on vaadittu, jotta tähän tilanteeseen on päästy: Luovimista, kompromisseja tai oikeita valintoja? Kykyä keskittyä elämässä hyvään ja nähdä hyvää vaikeuksienkin hetkellä? Toimivia keinoja selviytyä pahimpienkin tapahtumien yli? Uhrauksia vai pelkkää tuuria? Kykyä rakastaa ja tehdä työtä?

Lopulta. En minä haluaisi elää kenenkään toisen elämää, en nyt enkä silloinkaan. Haluaisitko sinä?

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Minut yllätettiin 6-0!

Kommentit (5)

  1. Onnellisten tähtien alla

    Minä en ole kohdannut vastoinkäymisiä lainkaan elämässäni. Asiat ovat aina järjestyneet. Jollain tavalla.
    90-luvun lama ei koskettanut perhettäni. Oikeastaan päinvastoin, isä lähti ulkomaille töihin todella hyväpalkkaiseen työhön. Työnantaja maksoi asumisen, minun koulutuksen ja palkasta jäi ylimääräistä, jolloin kotitaloni remontoitiin sillä välin kun vanhemmat olivat ulkomailla.
    Valmistuttuani sain ihan kivan työpaikan, joka oli pätkätyö, mutta sitä jatkettiin aina.
    Sitten päätin vielä mennä uudestaan kouluun ja sieltä valmistuttuani, hain kesätöihin yhteen aiempaan kesätyöpaikkaan ja minulle tarjottiin vakkarityötä kotikaupungissani. Päätin ottaa työn vastaan ja hakea Helsinkiin siirtoa, näin ei palaneet lomat jne.
    Sekin onnistui.
    Muutaman vuoden päästä tapasin mieheni, menimme naimisiin ja päätimme yrittää saada lasta. Korkeasta iästä (36v) huolimatta tulin raskaaksi. Ensimmäinen raskaus meni kesken, vuoden päästä tulin uudelleen raskaaksi ja saimme terveen lapsen.
    Äitiyslomalta palattuani, minua pyydettiin uuteen työhön, jonka johdosta sain 1500€ korotuksen palkkaani.
    Minulla ja miehellä on ollut jatkuvasti työtä. Maksamme asuntolainaa enemmän kuin tarpeen tälle hetkellä, käymme muutaman kerran vuodessa ulkomailla lomilla ja meillä on varaa olla ja elää mukavasti.
    Minulla on paha pelko, että kohta kolisee ja kovaa.. Ja tuntuu etten ansaitse mitään mitä olen saavuttanut, koska en ole niistä mistään koskaan joutunut taistelemaan. En ole mennyt läpi harmaan kiven. En ole kohdannut suuria menetyksiä. Elämässäni on kaikki hyvin, toki vanhemmilla on ollut syöpää ja muita sairauksia, mutta kenellä ei olisi? Anoppi on muistisairas, mutta kenen perheenjäsen ei olisi?
    Asumme perheeni kanssa väljästi mukavalla pientaloalueella Helsingissä, melko lähellä keskustaa. Olemme mieheni kanssa keskustelleet, että meillä ei ole kummoisia haaveita miten tulisi asua, millaista autoa ajaa jne, joten jos muuttaisimme takaisin anopin omistamaan kaksioon, olisimme luultavasti yhtä onnellisia kuin nytkin.

    • Sara

      Tuli ihan omat ajatukset omasta hyväosaisuudesta mieleen sinun kirjoituksesta ja tuosta kommentista. Minä olen miettinyt että onko tämä nyt se huijarisyndrooma 🙂 ”Eihän minulla mitään, ihan hyvin menee, ei tämä nyt niin kummallista ole…”

    • annasaivosalmi

      Ehkä tämä on huijarisyndroomaa? 🙂

    • annasaivosalmi

      Wau!Kiitos tästä. Hienosti kirjoitat. Tosi monessa asiassa olen aivan samoilla linjoilla

  2. Johanna

    Mielenkiintoinen keskustelu! Itse koen olevani onnekas koska minulla ON ollut vastoinkaymisia. 🙂 Olen havainnut elamassa niiden suhteen (vahintaan) kaksi asiaa.

    Jos tavoittelee tiettyja tarkkoja unelmia, kohtaa enemman vastoinkaymisia kuin ne, jotka ottavat sen, mita on tarjolla. Tallaisia jalkimmaisia ihmisiakin on, ja heita katsellessa pitkaan virheellisesti luulin, etta muilla on elama helpompaa kuin minulla. Joka tapauksessa, koska elama ei ole ollut aina helppoa, olen saavuttanut suuren ylpeyden tunteen siita, mita olen saavuttanut! Joka aamu herattyani katson ulos, ja minulla on sama olo kuin siina Arja Saijonmaan Elamalle Kiitos laulussa. Lisaksi tama kaikki on antanut ja antaa paivittain elamalle merkitysta, ja itselleni identiteetin: menin lapi harmaan kiven ja kallion, ja toteutin unelmani! Ja sita jatkan yha. Luotan jo itseeni siina, etta osaan kasitella vaikeuksia, jos niita tulevaisuudessa tulee.

    Toinen huomioni on, etta on ihmisia, joita elama koettelee aina silloin talloin, ja sitten niita, joilla ensimmaiset vaikeudet tulevat noin 60+ iassa (varmasti loytyy niitakin, joilla ei ikina tule ongelmia, tuttava/ystavapiiriini tietenkin vaikuttaa homofilia). Jalkimmaisen ryhman ongelmana on se, etta jos vaikeuksia ei ole ennen ollut, ei niita kohtaan ole rakentanut henkisia, itselleen sopivia tyokaluja, ja naiden vaikeuksien kohdatessa koko heidan maailmansa sitten tuntuu romahtavan pitkaksi aikaa. Kun vaikeuksia on silloin talloin, niita oppii kasittelemaan, pyytamaan apua, antamaan apua, tuntemaan itsensa, vahvistumaan, rakentamaan resilienssia hyvina aikoina. Kumpikaan ei ole mielestani toistaan parempi vaihtoehto: olisiko mukavempaa elaa vuosikymmenia vaikeuksitta ja sitten ottaa kunnon pommi, vai kohdata vaikeuksia silloin talloin?

    Minusta huijarisyndroomaa olisi se, jos asioiden hyvin ollessa pelkaa, etta pian huomataan, etta en olekaan ansainnut kaikkea tata ja se otetaan minulta pois.

    Tassa minun ajatuksiani, toivottavasti kommentointi tasta aiheesta jatkuu! Kiitos Anna ihanasta blogista, olen seurannut pitkaan, vaikka en yleensa kommentoikaan. Hyvaa uutta vuotta!

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *