Diagnoosi FoMo?

Törmäsin FoMo-termiin ensimmäisen kerran, kun psykologian opiskelijani tekivät projektitöitä. Yhden ryhmän aiheena oli digiriippuvuus ja he puhuivat FoMosta, (fear of Missing out), tilaisuuksien hukkaamisesta, siitä että itselle tulee olo, että jää jostain paitsi.

FoMo liittyy kiinteästi somen käyttöön: jos puhelintaan ei jatkuvasti tarkistele, voi missata jotain tärkeää. Pelkäämmekö todella jäävämme paitsi siitä, mitä kaverimme ovat faceen postanneet, missä he ovat olleet tai tehneet? Vai onko kyse sittenkin siitä että, ilman jatkuvaa tarkistelua, emme pysy kärryillä oman postauksemme tykkäyksistä ja kommenteista? Miksi tämä on meille niin tärkeää? Kalvaako meitä ajatus siitä, ettemme ole olemassa, eikä meillä ole elämää, ilman somehuomiota?

Tunnistan itsessäni FoMon piirteitä. Erityisesti syndrooma vaivasi minua nuorempana ja liittyi sosiaalisisiin tilanteisiin. Koin angstia siitä, että jäin pois esimerkiksi juhlista. Mistä kaikesta jäänkään paitsi? Mitä muut tekevät, näkevät, kokevat juuri silloin kun minä en ole paikalla. Omasta perjantai-illasta sohvalla oli vaikea nauttia, kun pohti, missaako vuosisadan bileet tai keikan. Siksi niitä koti-iltoja ei varmaan nuorempana kauheasti ollutkaan. Fomoilija lähtee juhliin väsyneenäkin, koska FoMo.

Nykyään FoMo liitetään yhä useammin sosiaalisen median käyttöön. Puhelin pitää tarkistaa useasti, ettei vaan mitään jää huomaamatta. Fomoon liittyy myös harmituksen tunteita siitä, kun havaitsee kavereiden postanneen kuvan edellisiltaisita juhlista, eiffeltornin juurelta tai yhteislenkiltä. Minä en ollut tuolla! Mitä minulta jäikään kokematta? Miksi minua ei edes kutsuttu? Huomaamatta voi toki myös jäädä, että ystävä on selkeästi enemmän nainen kuin mies (70/30%), tai että hän oli tehnyt kyseisen testin lisäksi myös sisustushankintoja, jakanut kissavideon ja käynyt uimassa.

Viimeisten viiden vuoden aikana omat FoMo-oireeni ovat kadonneet lähes tyystin. Miksi näin? Siihen on varmasti monia syitä. Tyytyväisyys omaan elämään ja erityisesti oman elämäntapaan ajaa kauemmas paitsijäämisen -pelosta. Nykyään en tekisi mitään muuta perjantai-iltana mieluummin, kuin jäisi kotisohvalle. Voin aidosti iloita kavereiden bileillasta, joista ilmestyy kuvia omaan uutisvirtaani. Salaa olen ehkä tyytyväinen, ettei minun tarvitse valvoa tai potea krapulaa (joka tuntuu tulevan yhä vahvempana, mitä vanhemmaksi tulen).

Jos kuitenkin joskus jään itselleni kiinni jatkuvasta puhelimella roikkumisesta tai tarkistelusta tai tunnistan itsessäni ahdistavan FoMon piirteitä, pohdin yleensä seuraavia asioita:

• Muistutan itseäni, että kenenkään elämä ei ole täydellistä (vaikka näyttäisikin siltä somessa)
• Lopetan vertailun ja sen pohtimisen, mistä muka jään paitsi. Keskityn niihin asioihin, joita Minä elämältäni haluan
• En halua missaa tätä hetkeä ja läheisiäni vain siksi, että murehdin, että minun pitäisi olla jossain muualla, tekemässä jotain muuta
• Muistan, ettei voi kaikkea voi saada. Joillekin asioille pitää sanoa ei, jotta voi sanoa kyllä niille asioille, jotka ovat minulle tärkeitä
• Rentoudun, nautin ja arvostan sitä, mitä minulla on sen sijaan, että vahtisin sitä, mitä muilla on. Kadehtiminen saa vain olosi huonoksi.

Tunnistatteko itsessänne tai läheisissänne FoMon piirteitä?

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni Futisvanhemmista ja aikaisempi kirjoitus palautteista ja kehuista, joita janoamme