Keskittymiskyvyttömästä äidistä Crown-maratoonariksi
En tiedä onko tämä universaali ongelma, mutta minä tiedostin sen tuossa toissapäivänä, kun katsoin mieheni kanssa kolme jaksoa The Crown -sarjaa Netflixistä peräperään.
Kykenemätön keskittymään
Kun lapset olivat pieniä, en pystynyt keskittymään oikein mihinkään pitkiä aikoja. Oli silkka mahdottomuus, että olisin kyennyt katsomaan kokonaisen elokuvan putkeen. Saatikka lukemaan romaanin. Some oli ainoa, johon saatoin hetkeksi pujahtaa: paeta arkea, ja mennä hetkeksi omaan kuplaani. Lueskella toisten päivityksiä, kunnes taas joku tarvitsi minua pyyhkimään, syöttämään, kantamaan, lohduttamaan tai nukuttamaan.
Elämä oli jatkuvaa tarvittavana ja saatavillaoloa. Ja silloinkin, kun minua ei tarvittu, olin jotenkin jatkuvassa (ainakin henkisessä) hälytysvalmiudessa. Aivot eivät kyenneet siirtymään draamaelokuvan pyörteisiin tai lukemiseen, ja siksi kuluikin monta vuotta, etten katsonut ainoatakaan elokuvaa ja kirjat lojuivat yöpöydällä. Treenaamisenikin oli hätäistä ja nopeaa. Toisaalta, juuri näihin aikoihin löysin kotitreenin ja tajusin, että lyhyet pikatreenit olivat oiva liikuntamuoto keskittymiskyvyttömälle äiti-ihmiselle.
Muutos sanomalehden äärellä
Muutos tapahtui yllättäen joitakin vuosia sitten. Eräänä aamuna tajusin lukeneeni aamun lehden kahvikuppini ääressä täysin keskeytyksettä. Havahduin tunteeseen. Olin syventynyt lehteen sen ensimmäiseltä aukeamalta. Hämmästyin, ja muistan huudahtaneeni miehelleni, että nyt on tapahtunut jotain kummallista.
Lapset kasvoivat ja aikaa oli yhtäkkiä enemmän. Jatkuva käytettävissä olon fiilis kaikkosi pikkuhiljaa. Tartuin kirjaan ja tajusin taas pystyväni keskittymään pidempiä aikoja. Leffojen kanssa meni pidempään, mutta lyhyemmät sarjat toimivat (kuten Solsidan).
Onkohan kyvyttömyys keskittyä jotenkin sisäänrakennettuna meihin? Vai onko tämä vain minun kokemukseni? En tiedä, mutta olen suunnattomasti nauttinut asteittaisesta muutoksesta ja tunteesta, että pystyn syventymään kirjoittamiseen, lukemiseen tai liikuntaan.
Saatavilla – jatkuvasti
Saatavillaolo kuuluu pikkulapsivaiheeseen, mutta koin sen ajoittain erittäin stressaavana aikana. Kun lapset syntyivät peräperää olin mielestäni kokoajan imettämässä tai täyttämässä muita lasten tarpeita. Eipä siinä parisuhteellekaan paljon paukkuja jäänyt.
Käyköhän lopulta niin, että tuota tunnetta tulee kaipaamaan?
Eräs työtoverini kertoi minulle, että hän kaipaa kaksostensa kurahousuvaihetta. Hänelle oli jäänyt lämmin muisto siitä, kun kaksoset tulivat tarhasta kodin eteiseen kahisevissa, märissä ja likaisissa kurahousuissaan. Kuulin tämän jutun omien lapsieni ollessa juuri kyseisessä iässä, enkä voinut ymmärtää, mistä työtoverini puhui. Kurahousurumbahan oli juuri sitä kauheinta!
Minua sitäpaitsi suunnattomasti ärsytti ihmisten toteamukset siitä, että “Tuo vaihe menee nopeasti ohi” tai “Lapset kasvavat niin äkkiä!” Se ei lohduttanut pätkääkään univelkaista ja välillä ahdistunuttakin pienten lasten äitiä.
Nyt, 10 vuotta myöhemmin, allekirjoitan kaiken, mutta pyrin olemaan tuputtamatta “lohduttavia” kommentteja pienten lasten vanhemmille. Aika kultaa muistot ja usein kai kaipaamme juuri niitä aikoja, jotka ovat olleet merkityksellisiä, vaikka olisimmekin rämpineet päivästä toiseen selviytyen.
Nyt minulla on aikaa. Pystyn keskittymään vaikka The Crown -maratoniin.
<3 Anna
Lue myös edellinen postaukseni : Mikä lepopäivä?
Tunnistan ton erittäin hyvin! Vaikka meillä on vain yksi lapsi, joka ei edes kaueasti valvonut ja oli muutenkin “helppo” tapaus, niin silti ne ensimmäiset vuodet menivät jatkuvassa “käytettävissä” -tilassa. En minäkään pystynyt keskittymään esim. leffoihin, sarjoihin ja lukeminenkin oli semmoista “pätkätyötä”. Vaikka mua ei olisi tarvittu, olin silti koko ajan käytettävissä. Ehkä se on joku evolutiivinen ja biologinen juttu; että naisten aivot muuttuvat pariksi vuodeksi synnytyksen jälkeen, jotta olisimme taatusti läsnä lapsen elämässä? En tiedä.
Nyt kuitenkin on ihanaa, kun on aikaa ja mahdollisuus keskittyä myös niihin omiin juttuihin. Ja hei, sä kyllä olet tosi hienosti tehnytkin omaa juttuasi: kävin just alkuviikosta ostamassa sun kirjan ja se kyllä on ihana! En ole vielä ehtinyt tehdä yhtään treeniä sieltä (koska olen ollut “käytettävissä” semisairaalle lapselle :D), mutta tarkoituksena on aloittaa sen kirjan lopun ohjelman mukainen treenaaminen. Kiitos kiitos, kirja tuli tosi tarpeeseen!
Kivaa alkanutta vuotta 🙂
Moi Emma! Kiitos kommenstista. Jotenkin tosi lohdullista kuulla, etten ole yksin 🙂 Mä olen tosi samaa mieltä sun kanssa, että NAUTIN todella tästä elämänvaiheesta, kun on aikaa myös omille jutuille enemmän. Ja kiitos, ihana kuulla, että olet ostanut kirjan ja tykästynyt siihen. Nyt vaan treenaamaan ja laita ihmeessä someen joku merkki myös #treenaakotona102030 tai #treenaakotona, niin näen, et oot kanssa varmasti treenannut 😀
Kivaa alkanutta vuotta myös sulle.
Anna
Voin kyllä lohduttaa, että jos kuitenkin kaipaa myöhemmin sitä tunnetta, että on jollekin tarpeellinen, se on ja pysyy. Täysi-ikäiset lapsetkin tarvitsevat vielä yllättävän paljon vanhempiaan, vaikka tarpeet ovatkin erilaiset: autoa lainataan ja vanhempaa tarvitaan erotuomariksi, kenen vuoro on sitä tänään käyttää. Rahaakin mokomat tarvitsevat. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin henkinen läsnäolo silloin kun tarvitaan kuuntelijaa. Joskus tuntuu niitä suuria murheita kuunnellessaan, että se kurahousujen kahina oli tosiaan aika kiva ääni. 😉
Ihana Minna! Kiitos, kun luit. Mä vaan niin muistan tuon sun tarinasi kurahousuista 🙂
Enkä yhtään epäile, että lasten kasvatus tästä helpottuu, kun he kasvavat. Olen kuullut ihan päinvastaistakin.. Mm. toinen kollega totesi mulle joskus, kun tihrustin valvotuista öistä ja lasten sairasteluista, että “Pienet lapset, pienet murheet – isot lapset, isot murheet.”
Eli olet varmasti aika oikeassa <3