UUSI ARKI: Opiskelu + vanhemmuus

Meillä polkaistaan jälleen uusi luku elämästä aivan pian, tarkalleen ensi viikon maanantaina. Minä tosiaan pääsin opiskelemaan lähihoitajaksi ja ne opinnot alkavat nyt sitten.

OPISKELU; mitä ajatuksia?

Pelottaa, jännittää ja ahdistaa; ei sitä käy kieltäminen. Toisaalta taas tuntuu älyttömän hyvälle, olo on innokas ja odottava sekä hyvänlaistakin jännitystä on ilmassa. Minä puntaroin jo yläasteen jälkeen, että liikunta-alaa, lasten & nuorten ohjaajaa vaiko lähihoitajaa. Silloin liikunta veti vahvana puoleensa ja sinne tielle päädyin. Niitä oppeja en meinaa vieläkään hylätä, enkä sitä puolta itsestäni, mutta siihen rinnalle tahdon nyt jotain lisää. Tahdon koulutuksen työhön, jota periaatteessa olen koko työurani tehnyt; olen kuitenkin tehnyt avustajan töitä lasten sekä aikuisten parissa, koulussa sekä päiväkodissa, kehitysvammaisten päivätoiminnan ohjaajana sekä kehitysvammaisten leiriohjaajanakin olen ehtinyt toimia. Joten kyllä se puoli on vain se, joka minua vetää puoleensa.

Opiskelu ei tule olemaan minulle kuitenkaan helppoa; minua ei oikeasti ole tarkoitettu koulun penkille. Mutta minä tahdon koulutuksen hoitoalalle, joten yksinkertaisesti ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pakata reppu ja lähteä tekemään parhaansa. Minä olen se tuolilla keikkuja, minä olen se jolla on vaikeus pysyä aloillaan, minä olen se joka hukkuu vahingossa ihan omiin ajatuksiin kesken opetuksen ja minä olen se joka en meinaa pysyä hiljaa vaikka yrittäisi. Ero 9v takaisiin opintoihin on kuitenkin se, että nykyään tiedostan tämän ja voin yrittää keksiä keinoja, joilla pysyä penkissä ja oppia mahdollisimman hyvin. Jos sinulla lukijani on hyviä keinoja opiskeluun, niin antaa tulla vain! <3 

Uskon opiskelun myös olevan raskasta. Minun pitäisi saada kahteen vuoteen suoritettua nuo opinnot ja todennäköisesti en juurikaan mitään hyväksilukuja saa, joten työtä on tehtävänä.

VASTUUNJAKO

Sosiaalisen median puolella kerroin kuun alussa, kuinka olemme palanneet Leon isän kanssa saman katon alle. Kuinka löysimme toisemme uudelleen, kuinka yritämme nyt olla molemmat parempia ja rakentaa meille toimivan arjen. Jaamme vastuuta, rakastamme ja olemme yhdessä vahvoja. Tästä kaikesta on tekeillä ihan oma postauksensa, tiedän osan odottavan sitä.

Vastuunjako kuitenkin pääsee todelliseen tulikokeeseen jo aika pian, kun nämä opintoni alkavat. Sen jälkeen meillä on täysipäiväisesti töissä käyvä mies, täysipäiväisesti opiskeleva äiti ja paljon tarvitseva lapsi. Tähän arkeen täytyy mahduttaa lääkärit, ravitsemusterapeutit, labrat, sairastelut, ruoanvalmistus sekä lisäksi perus siivoamiset ja muut. Olen oppinut menneistä vuosista ja ajoista, olen kasvanut ja tiedän, etten tahdo kantaa meidän koko arkea yksin harteillani vaan tällä kertaa meinaan jakaa taakkaa. Toinen osapuoli on luvannut kantaa kortensa kekoon ja uskon siihen todella; uskon, että olemme jatkossa tasaisemmin vastuussa tästä kaikesta. Karu todellisuus lienee se, ettei opintoni yksinkertaisesti etene, jos yritän edelleen tehdä kaiken ja kantaa harteillani koko meidän arjen. Opiskelu kuitenkin vaatinee yllättävän paljon ja se tulee koulupäivien jälkeen tänne kotiinkin. Mutta me olemme vahvempi tiimi, kuin koskaan aiemmin ja luotan meihin. Luotan siihen, että saamme tämän toimimaan.

OPISKELU

Oikeasti en tiedä vielä edes mitä odottaa. Olen edellisistä opinnoistani valmistunut reilu yhdeksän vuotta sitten ja silloinkin opiskellut liikunta-alalle, jossa meitä tuolilla keikkujia saattoi olla enemmänkin mukana. Näiden yhdeksän vuoden aikana en ole opiskellut mitään. Juuri ja juuri selvinnyt asiakkaan kanssa lääkärikäynneistä tai päiväkodissa viikkopalavereista. En edes tiedä tarvitaanko nykyään kynää ja paperia vai hoidetaanko kaikki koneella ja muistitikulla? Uskon kuitenkin, että tämä kaikki selviää aikanaan kun opinnot starttaavat ensi viikolla.

Mutta jännittää. Eniten ehkä juurikin sen takia, että tahtoisin oppia KAIKEN. Tahtoisin imeä tietoa kuin pesusieni, tulla taitavaksi teoriassa sekä käytönnössä. Tahtoisin olla hyvä, tahtoisin hoitaa opinnot kunnialla ja työllistyä jonnekin ihanaan työyhteisöön parin vuoden kuluttua. Päästä tekemään työtä jota rakastan, olla ihmisten kanssa tekemisissä ja tehdä työtä koko sydämestä. Se olisi unelma. Sitä kohti tahdon kulkea ja tehdä kaikkeni opiskelun aikana.

Työharjoitteluita odotan ihan todella kovasti. Silloin pääsee useampaan paikkaan näkemään, oppimaan, kuulemaan ja kokemaan. Saa käytännössä oppia sitä kaikkea ja nähdä, millaista erilaisissa paikoissa on. Toisaalta älyttömän jännittävää ja toisaalta taas ajatuskin saa innostumaan ja pohtimaan millaisiin paikkoihin sitä pääseekään harjoittelemaan!

”EI AIKUINEN VOI MENNÄ KOULUUN”

Oli lapseni mielipide, kun puhuin koulusta ensimmäisen kerran. Sitten keskustelimme aiheesta. Ja kun paikkani koulussa varmistui, niin lapseni oli heti kaulassani kiinni ilmoittaen ”äiti mä tiesin ja uskoin suhun! Onneksi olkoon!” Tästä on keskusteltu meillä paljon, Leoa on valmisteltu pitkiin päivähoitopäiviin ja on juteltu mitä se äiti nyt lähteekään tekemään.

Mutta kyllä se aikuinen voi mennä kouluun ja tämän aikuisen (ainakin ikänsä puolesta aikuisen?) pitäisi aloittaa ne opintonsa muutaman päivän päästä. JÄNNITTÄÄ! Ei mulla muuta. Saatan tulla kertomaan tämän kaiken yhteensovittamisesta lisää, kunhan syksy tästä starttaa ja näen mitä tämä todellisuudessa tuleekaan olemaan. Todennäköisesti leivon täällä hirssisämpylöitä yön pimeinä tunteina, kun samalla kirjoitan esseetä. Huh.

ONKO TÄÄLLÄ MUITA, JOILLA SYKSY ON TUONNUT OPINNOT ELÄMÄÄN? 

MITÄ OPISKELET, ONKO OPINNOT ALKANUT JO, MITÄ FIILIKSIÄ? 

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *