PARISUHDE: kun rakkauskaan ei meinaa riittää

Kuinka monta kertaa te lukijat yritittekään kysyä minulta, kuinka parisuhteemme voi. Kuinka monta kertaa yritittekään kysyä, missä lapsen isä on ja mikä hänen roolinsa tässä kaikessa on. Kuinka monta kertaa olettekaan kysyneet, että miksi valvon yksin tai eikö lapsen isä ole kuvioissa. En ole osannut enkä oikeastaan edes tahtonut vastata näihin kysymyksiin. Olen sivuuttanut ne. Nyt kuitenkin tilanteemme on selvempi, parempi, tiedämme mihin suuntaan tahdomme kulkea ja siksi osaan nyt ehkä antaa niitä vastauksia. Jouduimme koville, lapsiperhe arki ajoi meidät kauas toisistamme henkisesti sekä fyysisesti. Me eksyimme, aloimme kulkea omia teitämme.

PARISUHDE: Se vaatii töitä

Parisuhde kai harvemmin tulee ilmaiseksi. Aika monesti se vaatii töitä, vaivannäköä. Pelkkä rakkaus ei riitä pitämään parisuhdetta kasassa, vaikka kuinka tahtoisi ja vaikka kuinka rakastaisi toista. Me puhuimme ennen lasta vaikka kuinka paljon. Puhuimme, kuinka vauva-aika tulee varmasti vaatimaan veronsa ja me selviämme, kunhan puhallamme samaan hiileen. Meillä se kuormitus ei vain loppunutkaan vauvavuoteen vaan melkein jatkui kahta kauheampana siitä eteenpäinkin. Yksinkertaisesti emme olleet varautuneet siihen, kuinka raskasta voisi olla kipeän, valvottavan ja itkuisen lapsen kanssa. Ei meillä ollutkaan eväitä kohdata sitä yhdessä vaan se muuttui nopeasti selviytymiseksi.

MIKÄ MEITÄ AJOI ERILLEEN?

Minä ajauduin omanlaiseen kuplaan varmaankin jo raskausaikana. Raskauteni oli hyvin kivulias ja ravasin tiuhaan TYKSissä sekä neuvolassa. Joka kerran ultratessa, joka kerran saadessani estolääkkeitä, joka kerran itkiessäni kiihtyviä supistuksia vauva oli minulle todellisempi. Mies ei päässyt tähän mukaan; hänen roolinsa oli viedä minut sairaalaan, käydä lyhyillä vierailuilla pidemmillä pätkillä sekä hakea sieltä pois. Minun ja vauvan side oli todella vahva jo, kun vauvamme syntyi. Olin nähnyt hänen ultran kautta lukemattomia kertoja, olin kärsinyt kipuja 28 viikkoa, olin tuntenut hänen liikkeitään ja pelännyt jokaista supistusta. Elin koko raskausajan tietoisena sen pienen ihmisen olemassaolosta, peläten.

Täältä pääset kurkkaamaan raskausaikaan:

Muistot raskaudesta

Vaikean raskauden jättämiä mietteitä 

Raskaus loppui ja meille syntyi pieni, väsynyt 36+2 viikkoinen vauva. Mies teki pitkää päivää töissä, toisella paikkakunnalla. Minä ajauduin vielä enemmän kuplaani, jossa ainoa tehtäväni oli olla tuon pienen vierellä. Joitakin hetkiä syntymän jälkeen meillä alkoi lapsen itkuisuus, huutaminen, kipuilu. Vastaanotin siinä kohti sitä kipua liki vuorokauden ympäri. Alkoi yövalvominen. Muistan hämärästi, kuinka istuin puoli-istuvassa asennossa lapsi sylissäni keskellä sänkyä, jotta jos satun itse nukahtamaan, niin joka puolella on pehmeää. Parisuhde ei ollut ensimmäisenä mielessäni. Mies muutti ensimmäisen puolen vuoden aikana sohvalle. Hän ei päässyt enää siihen kuplaan sisään. Minä en osannut pyytää, hän ei osannut tulla. Tästä alkoi matka, jonka ainoana tavoitteena oli selvitä seuraavaan hetkeen.

Tästä se kaikki alkoi. Tätä seurasi miehen sohvalla nukkuminen, kaiken läheisyyden katoaminen, yksinäisyyden tunne molemmilla, valtava stressi ja kaipuu erilaisia asioita kohtaan. Me kasvoimme hetkellisesti erillemme, emme ymmärtäneet enää toisiamme tai toisen tarpeita, emme nähneet sitä mitä toinen teki.

YKSIN YHDESSÄ

Minä koin jääväni yksin lapsen kanssa, mies koki jäävänsä yksin parisuhteen kanssa. Se pieni lapsi vei kaiken, mitä minulla oli annettavana. Minusta ei ollut yhtään enempään, varsinkaan kun valvoin jokaisen yön ja mietin pääni puhki miksi lapsemme on milloinkin kipeä sekä oireileva. Mies taas olisi kaivannut sitä parisuhdetta, minua; hänen puolestaan en voi tämän enempää puhua, joten tämä postaus pääasiassa kattaa omat ajatukseni.

Minä käsittelin neuvolapsykologin avulla melkein 9kk ajan sitä katkeruutta, joka minulle syntyi. Aloitimme joskus viime syksyn lopulla käynnit ja jatkoimme viime kevään, lopettaen kesään. Siellä pääsin purkamaan sitä stressiä, kuormitusta, ahdistusta, katkeruutta. Sain vapaasti itkeä, puida missä mentiin metsään ja avoimesti kertoa kuinka kovaa minua sattui kun jäin yksin. Jäin yksin, kun olisin tarvinnut toista kaikkein eniten elämässäni. Samaisella vastaanotolla kuitenkin ymmärsin myös, että itse tein asioita, joiden takia jäin yksin. Jäin yksin, koska en osannut ottaa toista siihen mukaan. En tehnyt sille toiselle osapuolelle tilaa kuplassani. Minä vain selviydyin. En ollut hyvä puoliso. Toisaalta taas en meinaa tästä syyllistyä, koska samaisella vastaanotolla tajusin kuinka raskaan tien olen kulkenut. Olen vastaanottanut vuosia tuon pienen ihmisen kivun, stressannut hurjasti, nukkunut aivan liian vähän ja laittanut kaikki voimavarani siihen, että olemme selviytyneet tästä päivästä huomiseen. Olen tehnyt sen, mikä minun piti tehdä. Olen rakastanut ja ollut tuon pienen ihmisen alun tukena sekä turvana.

Kuka tahansa voi jossitella, kuinka kummankin olisi pitänyt tehdä asioita erilailla, paremmin, fiksummin tai enemmän. Se ei kuitenkaan korjaa mennyttä; me voimme tehdä asioita erilailla, enemmän tai fiksummin kuitenkin tässä hetkessä. Mennyt on mennyttä, mutta nykyhetki on tässä ja nyt.

YHDESSÄ ETEENPÄIN

Olemme keskustelleet nyt hurjasti. Olemme korjaneet itseämme sekä parisuhdettamme. Olemme molemmat kuunnelleet sekä puhuneet. Olemme lähentyneet ja minä en hoida enää yksin lapsemme asioita tai kotia. Jaamme vihdoin tätä arkea, ihan molemmat. Ei tämä työn tekeminen tähän lopu, mutta olemme ottaneet valtavan harppauksen eteenpäin. Olemme tajunneet, että arki on hoidettava, mutta niin myös parisuhde. Kumpikaan niistä ei tapahdu itsestään tai tule ilman taistelua ja äärimmilleen repeämistä. Mutta yhdessä voimme revetä molempiin.

Loppuun vielä sanon, että parisuhde vaatii työtä. Rakkaus kantaa pitkälle, mutta silläkin on rajansa. Sen lisäksi pitää tehdä töitä sen suhteen eteen ja täytyy haluta pitää suhteesta kiinni. Me halusimme, me teimme sen eteen töitä ja tällä hetkellä yhteinen elämä jälleen loistaa. Me teemme yhdessä, me puhallamme samaan hiileen, me olemme tiimi. Me olemme pari, joka rakastaa toisiaan ja on jälleen entistä vahvempia yhdessä. Elämä on toisinaan raskasta ja haastaa myös sen parisuhteen täysillä. Mutta siinä kohti täytyy tehdä se valinta, että taisteleeko sen puolesta vai päästääkö toisesta irti. Me päätimme pitää toisistamme kiinni, korjata itseämme ja suhdettamme ja jatkaa saman tien kulkemista.

Kommentit (2)
  1. Loistavaaa 👏👏👍🥰

    1. Elina //Vauhtihirmun elämää
      5.10.2020, 08:42

      kyllä, sitä se on <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *