Kun vauva ei nuku, ainakaan muiden nukkuessa

Olen tästä kirjoittanut aikaisemminkin, mutta tahdon jälleen palata väsymys ja jaksamis asiaan. Liian usein siitä kaikesta vaietaan ja vanhempien, varsinkin äitien vain kuuluisi jaksaa. Ei saisi sanoa, että väsyttää tai ei saisi pyytää apua. Ei saisi myöntää, että elämä on rankkaa ja arki alkaa käydä voimille. Pitäisi vain hymyillä ja sanoa “kyllä minä jaksan, ei tuo lapsi ikuisesti ole pieni” tai “kyllä minä jaksan, koska kyllähän me välillä nukumme”. Ja erään kommentin tulen muistamaan ikuisesti “Ei sua nyt oikeesti voi noin kovasti väsyttää. On kaikki muutkin tuosta selvinnyt!”, tämän sain kuulla Leon ollessa 5kk ja tilanteen ollessa meillä allergioiden osalta katastrofi.
Minulla on sisko joka ei juurikaan vauvana nukkunut. Näin ollen todellakin tiesin, että niinkin voi käydä. Olin valmistautunut siihen, että vauva valvottaa ja voi olla rankkaa. Todellisuudessa sen voi ymmärtää vasta, kun sen itse kokee. Itse en ainakaan osannut valmistautua siihen väsymykseen. Nyt siitä on helppo jo kirjoitella, kun pahin on takana (ainakin hetkellisesti). Nyt on helppo muistella, mitä se tappava väsymys olikaan.
Ensimmäisiltä kuukausilta muistan, kuinka hytkyttelin huutavaa vauvaa. Lopulta se nukahti, painoin oman pääni tyynyyn, torkahdin ja seuraavassa hetkessä pieni ihminen jälleen kaipasi minua. Ensimmäisinä kuukausina opin nukkumaan istuviltaan, opin nukkumaan vauva sylissäni, opin nukkumaan vauva poikittain vatsani päällä ja mitä ihmeellisimmissä asennoissa. Opin myös väsymyksestä huolimatta hytkyttämään vauvaa ja hyssyttelemään vauvaa. Myöhemmin hankimme Manducan ja muistan ne pimeiden tuntien mietteet “Kello on 2 yöllä, emmekö voisi pian nukkua?” Hulluinta on, että poika nukkui, kunhan oli LIIKKEESSÄ. Eli poika nukkui, minä en.
“Kello on jo 4, eiköhän se yö ollut tässä”. Alkuun yritin pitää kiinni siitä, että aamu alkaa vasta aikaisintaan klo 6 ja silloin vasta nousemme sängystä. Sitten se vaihtui kello viideksi. Jossain kohti sillä ei ollut enää väliä, jos emme olleet yöllä muutamaa silmäystä enempää nukkuneet. Usein kuitenkin hengailimme sängyssä, jos Leo suinkin suostui jossain asennossa olemaan. Olihan se helpompaa, kuin hytkytellä poikaa kävellen ympäri asuntoa. Yleensä kuitenkin useamman huonon yön jälkeen tuli joko paremmin nukuttu yö tai vaihtoehtoisesti pidempiä/useammat päiväunet.
Pyrin itse nukkumaan, jos Leo nukkui. Toisinaan se oli vain vaikeaa – poika kun nukkui parhaiten liikkuvissa rattaissa sekä Manducassa. Ei ollut kerta eikä kaksi, kun nukutin Leon Manducaan ja kävin sohvalle istumaan ummistaen omat silmäni sekä toivoen, että unet jatkuisivat vaikka kävely/hytkytys loppuu. Välillä kuitenkin nukuimme myös sängyssä, onneksi!
Kateellisena kuuntelin, kuinka muilla unikoulut toimivat kuuden kuukauden kohdalla ja yöllä ei enää herätty. Sairaan/allergisen kohdalla kun ne eivät ole vaihtoehto. Meillä herättiin ja valvottiin näidenkin lasten puolesta siinä kohti. 
Maitoallergian toteaminen ja maidottomuus auttoi öihimme kunnolla. Kunnes kiinteiden kokeilut kaatoivat koko pakan pahasti joskus 8kk iässä ja seurasi jälleen hyvin vaikea jakso. Sen jälkeen on ollut niitä hyviäkin öitä tasaiseen tahtiin. Aina, kun ruokavalio oli kunnossa, ei tullut vahinkoaltistuksia jne, niin meillä heräiltiin enää 3-5 kertaa yössä. Toki maisteluita ja ummetusta oli ja ne aina toi mukanaan huonoja öitä sadalla heräämisellä tai vaihtoehtoisesti valvottuja öitä. Ei kuitenkaaan enää samoissa määrin, kuin ensimmäisten liian monen kuukauden aikana. 
Nykyään/tällä hetkellä tavallisesti heräämisiä on enää 2-4krt/yö ja aamulla heräämme klo 4-7 välillä. Eli ei yhtään hullumpaa enää nykyään tämä elämä. Toki kertynyt univaje on niin suurta, että eihän se tästä hetkessä korjaanu ja yksi huono yö syö kummasti voimia sekä jaksamista. Koska huonoja öitä tulee edelleen, jos jotain maistellaan ja/tai Leo onnistuu syömään jotakin vahingossa. 
Jälkikäteen on helppo miettiä, että miksen osannut sanoa niiden kuukausien aikana “Minua väsyttää, voisiko joku auttaa? Voisiko joku tehdä jotain?” Olen järkeillyt asiaa ja tullut siihen tulokseen, että sekin olisi vaatinut liikaa voimia. Olisi vaatinut voimia sanoa, että olen väsynyt ja aivan loppu. Olisi vaatinut liikaa voimia selittää, miksi olin niin väsynyt. Helpompaa oli nousta sängystä, hymyillä ja sanoa “Kyllä tämä tästä”. 
Eniten tämä väsymys on vaikuttanut parisuhteeseen (otetaan tästä ihan oma postauksensa jossain kohti). Ja kotimme siisteyteen. Olen käyttänyt voimavarat tärkeimpään – Leon lohduttamiseen, nukuttamiseen, viihdyttämiseen sekä omaan jaksamiseen. Olen joutunut tinkimään kaikesta ylimääräisestä, koska sillä olen jaksanut sen tärkeimmän – Leon hoitamisen ja hoivaamisen sekä oman järjissäni pysymisen. Näin jälkikäteenkään en näe vaihtoehtoja vaan koen tehneeni oikein. Väsyneenä ja voimien ollessa äärirajoilla on valitettavasti jostain tingittävä, vaikka ei tahtoisi. Haluan kuitenkin uskoa, että hiljalleen jaksaminen lähtee paranemaan, kun hyviä öitä tulee useampia ja sitten jälleen jaksaa muutakin <3 
Loppuun tahdon vielä sanoa, että jokaisella on lupa myöntää oma väsymyksensä. Ei ole heikkoutta sanoa sitä ääneen, ei ole heikkoutta myöntää että mennään äärirajoilla. Jokaisen sietokyky ja jaksaminen on erilaista – ja niin on myös jokaisen vauvavuosi.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *