Uudet unelmat vaativat entisestä irti päästämistä – anteeksianto vapauttaa elämään

Viimeinen ilta, viimeinen uimareissu. Kuva: Annele Rantavuori

Viimeiset pari vuotta olen siivonnut siivoamistani. Tai siltä se tuntuu. Eromme jälkeen olen muuttanut kolme kertaa, siivonnut lapsuudenkotiani ja äitini perinnöksi jättämää kahta mökkiä. Olen järjestellyt tavaroita punniten samalla mitä säilytetään ja kenelle ne kuuluvat. Olen puhdistanut rakkaita paikkoja, tuttuja nurkkia vain antaakseni ne pois. Painaakseni oven viimeisen kerran kiinni.

Lopulta ymmärsin, että meidän aika siellä on ohi. Se oli meidän perheen mökki, meidän perheen unelma, eikä siitä tulisi ikinä meille mitään muuta.

Siivoaminen on yksi osa surutyötä. Suru kertoo siitä, että jokin tärkeä on päättynyt, eikä tule enää takaisin. Eikä se tule, vaikka surutyön jättäisikin väliin. Jättäisi kohtaamatta paikkojen, esineiden ja muistojen mukanaan tuomat tunteet. Yrittäisi työntää pois luopumiseen väistämättä kuuluvan tuskan. Silloinkaan mennyt ei tule enää takaisin, mutta menneeseen voi jäädä jumiin. Huomaan kantaneeni tiettyjä laatikoita asunnosta toiseen. Risainen pahvilaatikko edessäni mietin, mikä minua on estänyt katselemasta tätä. Lukemasta näitä kortteja, katselemasta näitä kuvia. Olen paennut mennyttä, halunnut unohtaa ja samalla sitonut itseni siihen kiinni.

Puhuimme tavaroista, rahasta ja töistä – tehdyistä, tekemättä jääneistä ja vielä tehtävistä. Oikeasti puhuimme vaille jäämisestä ja arvottomuudesta.

Viimeiseksi siivottavaksi jäi minun ja ex-mieheni yhdessä ostama mökki, joka myytiin hiljattain. Luulin pitkään, etten halua koskaan luopua siitä. Mökistä oli muodostunut turvapaikkani, joka otti aina vastaan niin kyyneleeni kuin ilonikin. Lopulta ymmärsin, että meidän aika siellä on ohi. Se oli meidän perheen mökki, meidän perheen unelma, eikä siitä tulisi ikinä meille mitään muuta. Minun täytyi päästää irti, hyväksyä, että tämä unelma päättyi näin. Kiittää kauneudesta, jonka sain ja jatkaa matkaa kevyempänä kohti uusia unelmia.

Ja niin me kohtasimme vielä kerran toisemme silmästä silmään paljastaen ihmisyytemme koko raadollisuuden. Puhuimme tavaroista, rahasta ja töistä – tehdyistä, tekemättä jääneistä ja vielä tehtävistä. Oikeasti puhuimme vaille jäämisestä ja arvottomuudesta. Sanamme kätkivät sisäänsä tuskaisen huudon: -Näitkö sinä koskaan miten paljon annoin? Huomasitko sinä ikinä miten paljon tein? Kuuletko sinä minua? Olenko minä sinulle minkään arvoinen?

Anna meille anteeksi! Me emme tiedä, mitä teemme. Emme todellakaan tiedä.

Tätä se on, kun elämä vaatii liikaa. Oppirahojen hinta tuntuu kohtuuttomalta. Päästäessäni irti joudun kohtaamaan sen kaikkein kipeimmän, joka pitää minua otteessaan. Kyyneleet, jotka nousevat vielä vuosien jälkeen kertovat sietämättömästä kivusta. Kurotan kohti tietä, jonka Hän viitoitti kauan sitten. – Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät. Anna meille anteeksi! Me emme tiedä, mitä teemme. Emme todellakaan tiedä.

Kohdatessani menneen sellaisena kuin se on, sen valon ja varjot, hyväksyn sen, miten minun elämäni meni. Se meni näin. Tämä on minun tarinani. Hyväksyntä tuo mukanaan anteeksiannon, joka sulkee sisäänsä ihan kaiken ja ihan kaikki. Silloin se, mikä teki kipeää hellittää otettaan. Se ei voi enää satuttaa minua. Raadella sisimpääni palasiksi. Hallita ajatuksiani. Vangita sieluani. Anteeksianto tuo mukanaan rauhan ja vapauden elää, uuden tulevaisuuden uusineen unelmineen.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *