Uskaltaisinko uuteen suhteeseen? – rakkaus on haavoittumiselle antautumista

– Mulla on asiat tavallaan liian hyvin, pohti ystäväni jutellessamme eron jälkeisistä parisuhteista. Yllätyn miten monelle tämä on totta, kun mietin omaa kuplaani. Keski-iän kynnyksellä moni on järjestänyt elämänsä niin mukavaksi, että uuteen suhteeseen ei helposti lähde, eikä sille ole tarvetta. Elämä on mallillaan yksinkin eläen. Eikä siinä todellakaan ole mitään pahaa, ellei se mukavuudellaan sulje ihmistä ulos parisuhteen mahdollisuudesta.

Kuva Capri23auto Pixabaystä

Nuorena moniin hyvän elämän tavoitteisiin liittyi olennaisesti parisuhde. Läheisyyden kaipuu ja ylipäätään elämännälkä oli myös niin suurta, että erilaisiin suhteisiin hankkiuduttiin tavalla tai toisella. Vaille jäämisen kokemus tuntui paljon vaarallisemmalta, kuin haavoittumisen riskit. Elämätön elämä oli se pahin vaihtoehtoa, joten oli lähdettävä liikkeelle niillä eväin mitä oli.

Ihaninta aikuisessa deittailussa onkin kenties se, ettei ole kiire mihinkään.

Kirjoittelinkin jo alkusyksystä deittailun aloittamisen kynnyksestä ja sen myötä olen tutkaillut mielessäni haavoittuvaisuutta suhteessa parisuhteeseen. Mieleeni on jäänyt miten eroryhmäni vetäjä painotti avoimuuden merkitystä parisuhteen onnistumisen kannalta. Se kolahti. Jos haluan aitoa kohtaamista, täytyy minun olla valmis siihen myös itse ja suhteessa itseeni. Olla valmis paljastamaan myös haavoittuvaisuuteni maailmassa, jossa teemme kaikkemme peitelläksemme keskeneräisyyttäämme ja epävarmuuttamme.

Mietin miten helposti tässäkin asiassa ajaudun jompaan kumpaan ääripäähän. Yritän joko pakolla löytää sen oikean tai sitten kiellän sen tarpeen. Olen joko liian tarvitseva tai liian itsenäinen. Kummassakaan tapauksessa en hyväksy omaa haavoittuvaisuuttani ja suostu avoimuuden mukanaan tuomaan epävarmuuteen. Sen sijaan yritän taltuttaa pelon hallitsemalla ja kontrolloimalla, jota rakkaus taas pakenee.

Olla valmis paljastamaan myös haavoittuvaisuuteni maailmassa, jossa teemme kaikkemme peitelläksemme keskeneräisyyttäämme ja epävarmuuttamme.

Haavoittuvaisuuden hyväksymisessä onkin olennaista samaan aikaan tunnistaa omat tarpeensa ja kantaa oman elämänsä paino. Ilman itsenäisyyttä en kykene erillisyyteen, jolloin sysään helposti vastuun toisen päälle ja jättäydyn hänen kannateltavaksi. Liian itsenäisenä taas vetäydyn toisen läheltä pois, enkä anna rakkaudelle mahdollisuutta.

On siis lähdettävä liikkeelle, mutta uskallettava myös pysähtyä, haavoittumisenkin uhalla. Sillä rakkaudessa on aina kyse haavoittumiselle antautumisesta. Tunteet vaativat tilaa kypsyäkseen ja luottamus syntyy ajan kanssa. Ihaninta aikuisessa deittailussa onkin kenties se, ettei ole kiire mihinkään.

Haavoittuvaisuuden hyväksyminen vie aina kohti uutta. Usein se on kuin keinulaudalla tasapainottelemista ja mielestäni se saa myös näkyä. Sillä miten muuten kuin ihmissuhteessa voi harjoitella avoimuutta ja omien rajojen löytymistä. Epävarma tila on ihmeellinen, luova tila, uuden syntymisen kehto. Jotain ihan muuta, mitä pystyn kuvittelemaan.

“Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta?” (Luuk. 24:5)

Lämpimin pääsiäisterkuin, Annele

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *