Tukahdutatko tunteesi suhteessasi? #tunteet##

Tiedät ehkä tämän tarinan? Toinen sanoo jotain ikävää ja tunnet tunteen kehossa ja mielessä. Ehkä tekee mieli huutaa ja haistattaa pitkät tai edes näkyvästi pahoittaa mielensä. Tekisi mieli, mutta teet kuten olet suhteessasi (ja todennäköisesti jo lapsena) oppinut – nielaiset, käännät selkäsi ja vetäydyt ainakin hetkeksi puhumattomuuteen.

Hetken kuluttua kutsut rakkaasi vaikkapa iltapalaa syömään ja yrität keventää tunnelmaa pirteällä puheella tulevasta viikonlopusta – ettei vaan toinen suuttuisi ja tulisi riitaa, lapsetkin kuulevat ja saavat kuvan parisuhteesta, jossa riidellään. Koko perheenä on kiva istua sohvalle ruuan jälkeen katsomaan telkkaria. Tunnelma on vähän kireä ja kuopus-kulta oireilee raivaria ja teini lähtee ovet paiskoen omaan huoneeseen. Niinpä niin. ”Miten noi kakarat on taas niin helevetin hankalia?”.

Mihinkähän se kiukku katosi, jota ei saanut ihan oikeasti näyttää ja syytä aikuisten kesken selvittää? Lapset ja eläimet ovat oivallisia kodin tunneilmapiirin puntareita. Kodin pienet ukkosenjohdattimet ovat usein aika kovilla. Naapuritkin ovat oivallisia kohteita. ”Tanan naapuri ei oo taaskaan leikannu nurmikkoonsa, miten maa voi päällään kantaakin niin tyhmää ja laiskaa kuin naapurin äijä?”. Pariskunnan keskinäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta voi tiedostamatta lisätä vihan kohdistaminen ulkopuolisiin ystäviin, tuttaviin, sukulaisiin. Vihaa ei tämäkään tapa poista vaan lisää katkeruutta ja myrkyttää sisältä.

Ilta jatkuu ehkä hiljaisena. Toinen liukenee sohvalta tietokoneen ääreen ja hiipii jossain kohtaa yhteiseen sänkyyn ja yrittää lähestyä ”se mielessään”. Jostain syystä ei tee mieli niin kuin ei ole tehnyt mieli enää vuosiin. Vetäydyt sängyn toiseen laitaan niin kauas toisesta kuin mahdollista ja pyörit puoli yötä sängyssä ihmetellen, mistä uniongelmatkin mahtavat johtua.

Meidän kulttuurissamme ei perheissä, ainakaan aikaisemmin, ole huomioita lasten tunteita saati sitten puhuttu tai nimetty niitä. Puhumattomuuden kulttuurista ponnistavan on usein vaikea tunnistaa tunteitaan, saati sitten ilmaista niitä toiselle rakentavasti ja rohkeasti. Ja kun emme osaa, opetamme puhumattomuuden tai passiivisen vihamielisyytemme myös lapsillemme.

Tukahdutetut tunteet eivät suinkaan häviä mihinkään. Ne varastoituvat kehoon, ehkä niin syvälle, ettei niitä hetkeen näy, ei kuulu. Vähän sattuu välillä masusta, kurkkua kuristaa ja rintaa puristaa, pelkäät ehkä olevasi fyysisesti sairas. Sinua tutkitaan eikä mitään syytä löydy eikä oikeastikaan välttämättä tule edes mieleen, missä todellinen ongelma piileskelee.

Elämä on kauhean mielenkiintoista, kun uskaltautuu tutkimaan ja ilmaisemaan omia tunteitaan. Ja voi että miten hyvää se tekee omalle hyvinvoinnille, yleensä koko perhesysteemin hyvinvoinnille. Kun yksi alkaa hengittää, oppivat muutkin hengittämään ja kodin ilmapiiri kevenee.

Kuva: Mika Wallasvaara