Toinen mahdollisuus – teinin vanhempana

Nuori kiemurtelee ihan fyysisestikin edessämme eikä millään saa sanottua mikä häntä vaivaa.  Lopulta hän saa sanottua, että kertoo ensin äidille. Isä saa mennä huoneesta pois. Tällä kertaa vanhempien roolit menivät nyt näin päin.

Ja kun toinen ei kerro, on mielessään ehtinyt jo kuvitella paljon pahempia asioita: Onko hän sotkeutunut huumeisiin tai johonkin epämääräiseen porukkaan?

Kun asia on kakistettu ulos, olemme kaikki helpottuneita. Kun jokin asia vaivaa, mutta ei saa sitä sanottua, sehän on kamalaa. Ja kun toinen ei kerro, on mielessään ehtinyt jo kuvitella paljon pahempia asioita: Onko hän sotkeutunut huumeisiin tai johonkin epämääräiseen porukkaan? Ja jos näin olisi käynyt, miten selviämme yhdessä eteenpäin. Miten vaikeaa ja tärkeää onkaan oppia puhumaan omista tärkeistä asioistaan. Yksi tärkeimmistä taidoista.

Flashback 80-luvulle tuo vähän perspektiiviä.

En saanut kerrottua vanhemmilleni, että tarvitsen rintaliivit. Siihen aikaan – tai omassa päässäni- tällaiset normaalit, mutta uudet asiat olivat noloja. Niinpä sitten mieluummin varastin rintsikat kuin puhuin tarpeestani. Rintsikat olivat tietysti väärän kokoisetkin, mutta auttoivat ensihätään. Yksi oma selviytymiskeinoni nuoruuudessani oli kirjoittaa päiväkirjaa. Muistan ajatelleeni silloin, että kirjoitan tätä myös siksi, että minulla olisi joku ymmärrys omien tulevien lasteni nuoruudesta. Omat vanhempani kun eivät tuntuneet ymmärtävän nuoruudesta mitään. Tuskin olivat nuoria koskaan olleetkaan.

No niin, tässä sitä sitten ollaan. H-hetkessä. Koko elämänkouluni on tähdännyt juuri tähän: Kohdata oma angstaava teini. Olenhan kirjoittanut sosiaalikasvattajaopintoni lopputyönikin Nuoruusiän masennuskokemuksista ja ristiintaulukoinut syy seurausyhteyksiä. Ja silti, oman lapseni mielestä olen ihan mummo ja toiselta planeetalta. Ainakin välillä. Sitten taas toisessa hetkessä jopa täysin kalkkikselle on turvallista kertoa. Näin sen juuri pitääkin mennä. Nuoren täytyy irtautua vanhemmistaan, syntyä itsekseen. Ja syntyminen on kivuliasta. Ja kestää aikansa.

Teinin vanhempana olen selvinnyt järjissäni kahden eri ryhmän avulla. Olen toiminut koko lukuvuoden vertaisohjaajana NNKY-liiton lanseeraamassa Kamalat äidit- ryhmässä. Toisille kamalille on voinut laittaa WhatsApp-viestiä, kertoa kuulumisia ja kysyä neuvoja. Koko vuoden olemme tsempanneet toisiamme jaksamaan teinin vanhempina ja linkanneet toisillemme nuoruuteen liittyviä aivo- ja muitakin tutkimuksia.

Toinen tärkeä ryhmä minulle on adoptioäitien WhatsApp-ryhmä. 15-vuotta sitten lastemme vauva-aikana perustettu ryhmä on nyt teini-iässä noussut erittäin tärkeäksi. Adoptiotausta tuo omanlaisen haasteen koko perheelle nimenomaan teini-iässä. Nuori joutuu/saa käsitellä kuka hän oikeastaan on ja minkälaisista rakennusaineista hänen oma identiteetti muodostuu ja mihin hän kuuluu. Myös varhaisten vaiheiden kiintymyssuhdekatkokset heijastuvat kaikkeen nyt juuri. Adoptionuori voi raivota kuten kolmevuotias uhmaikäinen. Haastavaa se on mm. siksi, että kolmevuotiaan voimat ovat vähän toista luokkaa kuin 15-vuotiaan.

Nuoren kuuluukin tehdä sellaisia asioita, joita vanhemmat eivät ymmärrä. Muuten hän jää ikuiseksi lapseksi.

Harmillista kyllä me vanhemmat olemme joutuneet kohtaamaan myös ammattilaisten osalta ymmärtämättömyyttä ja syyllistämistä. Kaikilla ammattilaisillakaan ei tunnu olevan tietotaitoa teini-ikäisen vanhemman kohtaamisesta. Nuoren kuuluukin tehdä sellaisia asioita, joita vanhemmat eivät ymmärrä. Muuten hän jää ikuiseksi lapseksi. Eikä syyllistäminen oikein auta mitään. Me vanhemmat tunnemme riittämättömyyttä jo muutenkin ihan tarpeeksi.

Ryhmässä saa onneksi jakaa myös onnistumisia. Eräs äiti kohtasi upean psykologin, joka antoi mahtavan neuvon:” Kiitä nuortasi miten hienoa on, että hän uskaltaa päästää vihan ja aggression ulos sinulle huutaen. Mikä luottamuksen osoitus se on sinulle.” Nuori alkoi äidin uuden asenteen jälkeen taas nauraa ja hymyillä.

Mikä vapaus onkaan siinä, että on lupa tuntea. Meillä kotona on nyt koronaeristysaikaan otettu käyttöön itse keksimämme laulu: Kun oikein alkaa sapettaa joku meistä voi alkaa laulaa laulua, jossa ei ole edes kunnon säveltä, mutta sanat ovatkin oleellisemmat.

Ne menevät näin: Anna paskan tulla ulos vaan, se helpottaa!

Hugo Simbergin haavoittunut enkeli kuvaa mielestäni hyvin nuoruutta: Kun sielu on haavoittunut, se tarvitsee kantajia ja kannattelijoita. Ja tilaa. Myös me nuoren vanhemmat tarvitsemme kannattelijoita ja tilaa prosessoida.

Tuntevin terveisin,

Minna Tuominen

artikkelit: https://adoptioperheet.fi/artikkelit/adoptoidun-murrosika/

p.. Nuori on itse antanut luvan kertoa nämä asiat blogissa

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *