Sopivasti erilaiset – mikä on saanut sietämään toista vuosikymmeniä?

Kuva: Sari Lehtinen

Heidi kirjoitti tänne rakkauden roihu blogiin tekstin, miten yksi hyvän parisuhteen vauhdittaja on puolisoiden sopivasti samanlaisuus ja sopivasti erilaisuus. Allekirjoitan Heidin ajatukset täysin.  Parhaimmillaan erilaiset ihmiset täydentävät toisiaan, yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi. Niin parisuhteessa kuin työelämässä. Alla yksi henkilökohtainen tarina ja näkökulma asiasta.

Kolme ehdotusta vartissa

Minua nauratti (tosin vasta jälkeenpäin) eräskin tyypillinen kävelylenkkimme mieheni kanssa. Siinä kävellessämme ehdotin hänelle vartin sisään kolmea erilaista aktiviteettia tehtäväksi lenkin jälkeen. Tässä lyhyt kuvaus tapahtumista.
Minä: Hei, jäädään heti lenkin jälkeen haravoimaan piha. Olisi sitten sekin tehty ja näyttäisi vähän siistimmälle.
Mies: Ok.
Minä viiden minuutin päästä: Mitäs jos mentäiskiin suoraan lenkin jälkeen käymään siinä Cittarin pihassa olevassa kukkakaupassa, mä niin haluaisin laittaa vähän jotain väriä pihaan?
Mies: Eikös meidän pitänyt haravoida?
Minä: Eikun mä teen sen sitten viikolla kun olen yksin kotona.
Minä kolmesataa metriä edempänä: Miten toi koira voi taas olla noin hidas. Mä oon aivan jäässä, keitetään heti kahvit tän lenkin jälkeen ja katotaan pari jaksoa Rahapajaa.
Mies: Eikös meidän pitänyt mennä sinne kukkakauppaan.
Minä: No joo, mutta multa meni jo ihan fiilis kun oon niin jäässä.

Afrikkaan tunnissa

Työkaverini soitti omaa asiaansa tämän vuoden helmikuussa eräänä maanantai-iltapäivänä. Puhelun aikana hän kertoi olevansa lähdössä Afrikkaan Mwikaan, joka on meidän seurakunnan ystävyysseurakuntaan.

Taustaksi kerrottakoon, että olen aina halunnut mennä Afrikkaan ja tehdä siellä jotain hyvää ihmisten hyväksi. En ole kuitenkaan koskaan rohjennut lähteä yksin matkaan.

Tunnin kuluttua edellä kerrotusta puhelusta olin soittanut sekä miehelleni että pomolleni, jotta oliskos ok ottaa viiden viikon päästä kaksi viikkoa lomaa ja lähteä delegaation mukana Afrikkaan. Ja sopihan se – molemmat jo luojan kiitos tuntevat minut hyvin,eikä tällainen impulisiivisuus enää yllätä. Niinpä oli päätetty tunnissa, että lähden parin viikon reissuun reilun kuukauden kuluttua. Näin jälkikäteen voisi totuuden nimissä todeta, että hiukkasen pidempi suunnittelu ja harkinta ei välttämättä olisi reissufiilistä pahentanut. Mutta se on jo oma tarinansa.

Erilaisuuden sietäminen ja hyväksyminen

Kun kolmekymmentä vuotta sitten olimme hakemassa kuulutuksia, sattui vihkivä pappimme paikalle. Hän tunsi entuudestaan mieheni ja ilahtuneena tiedusteli tältä, että naimisiinkös sitä ollaan menossa. Johon mieheni tyypilliseen tapaansa vastasi ”nooo, katotaan ny”. Olisi pitänyt aavistaa jo tuolloin, että jotain erilaista meissä on.

Meidän parisuhteessa erilaisuus kumpuaa meidän persoonista, eroista temperamenteissamme. Mikäli meidän erilaisuus sen sijaan olisi lähtöisin erilaisista arvoista, ajatuksista siitä mitä ja millaista on hyvä elämä, voi olla että silloin emme välttämättä täydentäisimme toisiamme. Ainakaan kovin saumattomasti.

Toisen erilaisuuden sietäminen ja hyväksyminen ei ole ollut helppoa. Meille kummallekaan. Minulle itselleni avain oivallukseen on ollut se, että olen tutkinut ja pohtinut itseäni, sitä millainen minä olen. Sen myötä on tullut hyväksyminen siitä, että minä olen hyvä tällaisena, mutta niin on myös tuo toinen. Eikä kummankaan ominaisuus ole toistaan huonompi, eikä kumpaakaan tarvitse muuttaa. Vaan löytää se kuuluisa yhteinen sävel.

Vuosien saatossa olemme opetelleet elämään toisen erilaisuuden kanssa. Toki edelleen mieheni saa pinnani katkeamispisteeseen olemalla raivostuttavan hidas, eikä hän mielestäni osaa tehdä päätöksiä, sekä kaiken lisäksi veivaa ja suunnittelee loputtomiin asioita. Voin kuitenkin (aina silloin tällöin) nähdä jotain hyvääkin siinä, että asiaa ei sittenkään päätetä saman tien, eikä vauhtiin kiihdytetä nollasta sataan alle sekunnissa. Ja tasapuolisuuden nimissä on sanottava, minä saan mieheni edelleen näkemään punaista tuhansien suunnitelmieni ja hössöttämisieni kanssa. Okei – Pictionaryssa en suostu olemaan hänen parinaan, sillä kun aika tiimalasissa on loppu, hän on saanut piirroksensa tehtyä vasta ensimmäisen yksityiskohdan (eräässäkin tapauksessa hiukset kun piti piirtää ihminen). Sen sijaan siinä ajassa minä olen jo piirtänyt koko tikku-ukon sekä vähän maisemaa taustaksi, tai jotain sinne päin muistuttavaa.

Sari Lehtinen

Kirjoittaja on Kangasalan seurakunnan henkilöstöpäällikkö, jolla ei ole koko elämän kestänytttä seurakuntataustaa, ja siitäkin huolimatta viihtyy hyvin työssään.

Ps. Jos olet kiinnostunut temperamentista ja persoonallisuudesta tässä linkki jossa Helsingin yliopiston emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen luennoi Skepsis ry:lle persoonallisuudesta ja sen tutkimisesta.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *