Silmäpussit ovat osa elämää
Mietin tänään silmäpusseja. Niitä oikein tummia ja matalalle roikkuvia silmäpusseja. Sekä itkeviä lapsia. Junassa, kaupassa tai keskellä kävelykatua itkeviä ja huutavia lapsia. Mietin sitä, kuinka elämä ei ole aina täydellistä ja niitä tunteita, joita se voi meissä silloin herättää.
Me kaikki tiedämme, ettei kenenkään elämä oikeasti ole some-kuvien kaltaista. Aina ei ole ihanaa, kaunista, energistä ja motivoitunutta. Me kaikki tiedämme, että varmasti jokainen on joskus, ellei useinkin, katsonut peilistä suureksi kasvaneita silmäpussejaan. Sillä sellaista se elämä on.
Meistä kaikki ei ole kokenut sitä, kun lapsi, josta on vastuussa, heittäytyy kiukunpuuskaan tai itkuun julkisella paikalla. Meistä lähes jokainen on kuitenkin ollut joskus itse se lapsi, tai vähintäänkin haaveillut aikuisena voivansa tehdä samoin itsekin. Meistä suurimmalla osalla siis ainakin tulisi olla kykyä ymmärtää, että joskus lasten huono hetki osuu siihen hetkeen, kun ollaan menossa. Sillä sellaista se elämä on.
Me ymmärrämme, mutta kuitenkin saatamme olla kauhuissamme kun se osuu omalle kohdallemme. Silmäpussit, hysteerisesti huutavat lapset tai jokin aivan muu. Haluamme häivyttää ne pois tai pyytää anteeksi. Häpeämme. Haluaisin ajatella, että se on turhaa.
Elämä ei ole täydellistä. Se on kokonaista. Rosoineen ja haasteinen. Ei meidän tarvitse sitä hävetä. Sillä sellaista se elämä on.