Se tietty ilme, joka on niin kiva
Sanoin rakastetulleni, että hakisin inspiraation tähän tekstiin siitä, että hän on tässä huoneessa istumassa ja puuhaamassa juttujaan tuossa pöydän ääressä. Häntä huvitti, minä katsoin häneen, kun hän hymyili, ja minussa heräsi välittömästi idea.
Näin ihminen innoittaa toista! Noin yksinkertaisesti se tapahtuu: katse vain, ja toisessa herää hätkähdyttävä tunne, mielikuvat lähtevät liikkeelle ja ajatukset kehkeytyvät.
Tällä kertaa se oli yksi ohimenevä vaihe hänen tietyssä tavassaan hymyillä tietyissä tilanteissa. Olen saanut tallennettua juuri sen hymyn ja hymyn vaiheen kahteen valokuvaankin, jotka juurikin häneen äsken katsoessani nousivat mieleeni.
Pidän niistä valokuvista hyvin paljon, ne tekevät minut riemukkaaksi, koska tuo hänen hymynsä häivähdys tekee minut riemukkaaksi. Kun hän hymyilee minulle noin, tunnen melko suurenmoista tunnetta. Tekee mieli tanssia kadulla, esimerkiksi. Tuntuu heti kesältä, koska ensimmäinen kuvista, joissa se hymy on tallentuneena, on Iso Roobertinkadulta eräänä kesäisenä iltapäivänä, ja muistan sen hymyn ja kuvanottamisen ja tilanteen.
Kuva ja tuo tietty hymy ovat rakastuneen mielen tallentamia. Kun hän väläyttää tuota tiettyä hymyä minulle, tunnen niitä silloisuuden värittämän rakkauden tunteita.
Rakastettuni on hirmu ihana, muun muassa siksi, että hän on niin ilmeikäs ja värikäs. Ja monet hänen ilmeensä kytkeytyvät minussa erisävyisiin eri vuodenaikojen, eri tilanteiden rakkauskokemuksiin. Tietyt ilmeet ja eleet ovat liittyneet kokonaisiin sisäisten kokemusten ketjuihin. Siten sitten käy, että kun katson, ja jokin niistä välähtää, minä inspiroidun.
Eivät vain hänen ilmeensä ja eleensä, vaan myös hänen äänensä sävyt, hänen liikkeensä ja esimerkiksi sellaiset yksityiskohdat, kuten hiusten asettuminen tyynylle tai tietynlainen aamuinen valo poskipäällä ja ohimolla saavat minut virittymään rakkauden moodin johonkin vivahteeseen.
Entäs, jos ajattelisikin tätä koko rakastamista tästä vaikuttumisen ja inspiroitumisen näkökulmasta? Että rakkaudessa on kyse sellaisesta olemisesta, johon hän inspiroi minua. Että rakastaminen on toisen herättämää, jotain sellaista hänessä, joka saa minut soimaan. Ainakin sellaiselta minusta tuntuu.
Aikanaan kun keskustelimme rakastumisesta ja tästä meidän rakastumisestamme, minä sanoin, että koen hänen tuoneen rakastumisen tulleessaan. Että koska hän on sellainen kuin juuri hän on, minä rakastuin. Hän herätti sen minussa. Olen taipuvainen ajattelemaan näin edelleen.
Sitä samaa rakkautta, ajan tuomin kerroksin ja sävyin, hän minussa inspiroi nytkin.
Joten näin se vain toimii. Hän tulee paikalle, ja on itsensä, ja minä rakastun. Se tietty ilme, joka on niin kiva. Ne kaikki ilmeet.