Resepti onnellisuuteen keskellä ruuhkavuosia
Ruuhkavuodet. Aika, jolloin ehtii kirjoittamaan vain yhden lauseen kerrallaan. Kun työt vaativat paljon keskittymistä ja ajattelua.
Iltapäivisin on väsyksissä, ja kotiin tullessa alkaa hämärtää. Ei ehtinyt syödä kunnon lounasta. Verensokerit liian alhaalla, harmittaa. Päänsärkyä tulee jumittavista hartioista. Kuntosalille ja jumppaan pitäisi ehtiä. Ei ehkä juuri tänään ehdi, mutta työmatkat ehtii ajaa pyörällä.
Koska useimmiten on kiire, saa ajaa kieli vyön alla.
Töissä on kymmenen tuntia kahdeksassa. Omille vanhemmille ei ehdi soittaa, vaikka asia tulee aamupäivän mittaan mieleen. Ja mummolassa pitäisi käydä, mutta minäs viikonloppuna se onnistuisikaan?
Konttorilla hissin sijasta kannattaa aina ottaa portaat, rappuja kävellessä ehtii vaihtaa pari Whatsup-viestiä rakastetun kanssa ja vetää henkeä. Se on pieni lepohetki.
Illalla alkaa toinen työpäivä, kaikki omat projektit, sivutyöt ja muut hommat odottavat. Ruuhkavuosina saadaan paljon tehdyksi. Työt ovat kiinnostavia, niissä on imua. Tuntuu, että on mukana tekemässä jotain omalla tavallaan merkittävää, ja siksi sitä ahnehtii.
Teineiksi ehtineet lapset asuvat toisessa osoitteessa. Heillä on itselläänkin jo niin paljon omaa kiirettä, että päivittäiset viestit ja tapaamiset kerran viikossa tai kahdessa ovat juuri riittämiin kuulumisten päivittämiseen sekä pitkien ajatusten kaarten rakentelemiseen yhdessä.
Niillä, keillä on huollettavinaan pieniä lapsia, on tietysti vielä vähemmän aikaa mihinkään ja paljon enemmän kiirettä. Muistan ohimennen tuntea myötätuntoa heitä kohtaan, mutta ehtisinkö kysymään, miten voisin jelpata ystäviä arjessa? No ehkä.
Kirjahyllyssä on aloittamattomia kirjoja, yöpöydällä aloitettuja. Pitäisi lukea, että ajattelu voisi kehittyä. Italian lisäksi pitäisi aloittaa espanjan opiskelu, mutta se vie parikymmentä minuuttia joka päivästä. Ehkä pitää lykätä se lokakuuhun.
Tulevatko ystävät vielä illalla kylään piipahtamaan – mutta onko jääkaapissa mitään, josta taikoisi kekseliästä tarjottavaa? Liian monta kokousta tänään todennäköisesti, koska en ole muistanut varautua ajoissa. Haluaisin tehdä vietnamilaisia kasvisruokia, mutta sitä varten pitää löytää aikaa käydä sopivassa kaupassa tai ehkä hallissa, jos se sattuu näppärästi reitin varrelle. Muuten ei ole sopivia mausteita.
Kaiken keskellä puhelimessa on viestejä rakastetulta. Suloisia.
Jos ei ole tarkkana, yhden yksittäisen päivän valtava tekemisten, tapaamisten, töiden, raporttien, innovaatiotuokioiden, puheluiden, sähköpostien, artikkelien, admin-näkymien, kirjautumislomakkeiden, segmenttien, tilastoanalyysien, harrastusten, ihmisten, paikkojen ja ajatusten hyökyaalto voisi pyyhkäistä katseen sivuun tärkeimmästä asiasta.
Olen elänyt niin pitkään, että kykenen tietämään, mikä minun elämässäni on kaikkein tärkein asia. Se on tämä kumppanuuteni, rakkaussuhteeni, jota elän. Asia on minulle täysin selvä kaiken ruuhkan keskellä. Kun sanon hänelle lähekkäin ollessamme, että hän on minulle tärkeintä elämässäni, tarkoitan sitä todella. Hän vastaa minulle samoin, ja uskon häntä.
Meillä on molemmilla toisinaan varmastikin liikaa työtä, deadlineja ja ohjelmaa. Viime viikonloppuna ajelimme kotiin pikku retkeltä ja puhuimme siitä, miksi me olemme onnistuneet siitä huolimatta luomaan ja kehittämään ja ylläpitämään näin mielettömän onnellisen ja ihanan parisuhteen. Yksi yhteisistä vastauksistamme oli se, että me pidämme katseen asiassa. Emme anna fokuksen herpaantua.
Vaikka olisi kauhea stressi ja kiire päällä, joka päivään varataan ainakin jokin hetki rauhallista aikaa yhdessä. Silloin kun sitä on liian vähän, aivan lähipäiville järjestetään vastaavasti enemmän.
Ruuhka olisi huono tekosyy sille, että parisuhteelle ei olisi aikaa. Ajan käyttää aina johonkin. Aikuiset ihmiset kykenevät tekemään päätöksiä ajasta, ruuhkassakin. Niin on lupa odottaa.
Toinen asia, jonka me nimesimme parisuhdeonnen tehokkaaksi työkaluksi, oli se, että osaamme vaatia itsellemme aikaa ja huomiota toiselta. Jos kaipaa enemmän aikaa toiselta, sen voi sanoa. Toinen kuulee ja järjestää sitä. Kun ollaan yhdessä, siihen keskitytään. Silloin on jotenkin ajatonta.
Ei tarvitse mindfulness-tunteja, kun on rakkauden tunteja. Voi tuntea olevansa elämänsä keskustassa ja tekevänsä sitä, mitä kaikkein eniten haluaa tehdä. Ruuhkasta ei silloin ole tietoakaan. Sitä vain ollaan, yhdessä. Koska siitä huolehditaan. Koska se on kalleinta meille.