Rakkaus korjaa
Marraskuun lumihiutaleet laskeutui luokan ikkunalaudalle. Katselin niitä tyhjä pahvipala edessäni. Siihen pahviin piti kirjoittaa otsikko : Maailman parhaalle isälle. Sitten korttiin sai piirrellä autoja ja kirjoittaa onnitteluja. Elettiin niin yhtenäiskultturia, että sanat ja kuvatkin annettiin valmiiksi. Istuin kynä kädessä ja mietin, miten sille voi kirjoittaa kun sitä ei ole. Ei ollut moneen vuoteen enää. Tai olihan se jossain, muttei kortilla tavoitettavissa. Opettaja tiesi sen, käveli viereen ja sanoi: Onhan se isäpuoli siellä teillä. Kirjoita sille. Mitä tai miksi sille olisin kirjoittanut? Otsikko ei osunut kahden viimeisen sanan osalta yhtään. Ja tiesin, ettei se olisi lähettyvillä enää kovin pitkään – onneksi. Piirtelin korttiin lumihiutaleita, laitoin kuoreen ja suljin. Ei siinä lukenut mitään. Ajattelin, että se oikea isäni kyllä tietää ilman sanoja – jotenkin ja jossakin -lumisateen tuollapuolen.
Kävelin pitkin Aleksia kohti luentopaikkaa. Olin parikymppinen. Käsiä paleli. Päätin käydä matkalla lämmittelemässä ja katsomassa oliko tuttu opettaja huoneessaan. Minulla oli ehkä myös asiaa hänelle. Koputin oveen ja hän huuteli sisään. Anteeksi kun häiritsen sua, mutisin ovella. Mies sanoi, etten häiritse ja pyysi istumaan. Olikin ajatellut sinua, hän sanoi. Se oli hämmentävää. Kerroin asiani. Se liittyi jotenkin siihen, että en tiennyt jatkanko opintojani. Jokin epävarmuus valinnoista painoi päälle. Mies sanoi jotenkin näin: Toivoisin, että jatkaisit. Mutta mitä ikinä päätätkin, niin uskon ja luotan sinuun. Teet varmasti oikean päätöksen. Vielä hän muistutteli, että hänen oveen voisi koputella useammin. Minulle hän oli sellainen tärkeä isällinen hahmo. Hän, niin kuin moni muukin lapsuuden ja nuoruuden aikana oli muistutus siitä, että joskus elämä ihan pienillä osumilla korjaa sitä, mikä on rikki.
Se oli isänpäivän jälkeinen maanantai. Talven ensimmäiset hiutaleet laskeutui sairaalan pihaan. Ihan kuin ne olisi tulleet alleviivaamaan, että tarina isistä jatkuu. Muistan tarkalleen vuoden, päivän ja kellonajan. Tietenkin muistan. Muistan minuutin, joka muutti elämän. Katselin hiutaleita sairaalan ikkunasta ja katselin lasta, joka nukkui pienessä muovikopassa. Medihelin valot sairaalan pihassa muutti hiutaleet hopeisiksi. Lunta satoi koko ajan. Lapsen isä oli lähtenyt kotiin yöksi ja soitti kotimatkaltaan. Hän kysyi nukkuuko pikkuinen ja sanoi, että Kirkkonummen taivaalla oli revontulia. Se pieni tyttö muovikopassa sai isän, joka kaupunkivalojen keskellä katseli revontulia. Sinä yönä – jälleen ja viimeistään – tiesin, että rakkaus korjaa.