Rakkauden vuoristoradassa

Kun kaksi ihmistä pistää parisuhdemielessä hynttyyt yhteen, otetaan aina tietoinen tai tiedostamaton riski. Päättömästi rakastuneet hyppäävät rakkausvuoristoradan kyytiin ja viilettävät sydämet pamppaillen ja hiukset hulmuten kohti uusia seikkailuita. Siinä sitten mielenkiinnolla katsellaan, ilman että ehtii paljon maisemia vilkuilla, millaisiin ylä- ja alamäkiin kiidetään.

Hurja alkumatka saattoi ehkä poistaa unihiekat silmistä ja todellinen parisuhdematkanteko voi alkaa. Vauhti saattaa tässä kohtaa hidastua, silmät avautua katsomaan todellista todellisuutta ja kulkuneuvon takana olevissa vaunuissa majailevat kanssamatkustajat alkavat huutaa huomiota. Vaunuissa voi olla montakin eksää, vanhemmat ja isovanhemmat, ehkä sisaruksia, ystäviä ja lapset. Monen asian summa lienee se, kenen takana tulevan ääni kuuluu pariskunnan vaunuun kaikkein selvimmin ja kenen ääntä halutaan kuulla ja kuunnella.

Jos kaikista äänistä ja maisemista huolimatta pariskunta pystyy puhumaan ja kommunikoimaan suoraan toisiaan tuntemaan opetellen, alkaa syntyä todellinen rakkaus – kumppanuus, joka parhaimmillaan puhaltaa yhteen hiileen, tukee, kannustaa ja katsoo hyväksyvästi.

Parisuhteen kehitysvaiheet ovat siis rakastumisen, itsenäistymisen ja rakastamisen vaiheet. Parisuhdetta koettelevin vaihe lienee itsenäistymisen vaihe, jossa rakastumisen liima alkaa venyä ja haetaan omaa tilaa ja hetkeksi hukassa ollutta itseä.

Olen itse avioliitosta eronnut ja saanut hetken aikaa harjoitella uusioperheen rakentamista. Tämä teema on siis ”tutkimukseni kohteena” ja kirjoittelen siitä varmasti lisääkin. Jos parisuhteen kehitysvaiheiden läpikäynti on ”perusparisuhteessa” haastavaa, on se uusioperhekuviossa vielä haastavampaa.

Uusioperhekuviossa tarvitaan tuplamäärä puhetta ja joustavaa mieltä, hyvää tahtoa ja raadollista rehellisyyttä omia tarpeita ja toiveita kohtaan. Kun vaunuissa kirkuvat kaikki erossa haavoittuneet yhtä aikaa ja erikseen ja lapset kaikkein eniten, on sisäisillä korvatulpilla joskus kova tarve, jotta oma sisäinen ääni pysyy kuuluvilla. Kun käsi on toisen kädessä ja toinen käsi lasten kädessä ja katse aina siinä asennossa, että takaraivo on jompaankumpaan suuntaan, voi olo olla aika, sanoisinko, sekopäinen.

Miten tämä elämä onkin niin vekkuli juttu? Juuri kun luulit oppineesi jotain, saat istua koulunpenkille uudestaan. Itselleni tämä merkitsee tässä kohtaa sitä, että olen istutettu eroasioiden kouluun jo 8-vuotiaana, kun vanhempani erosivat ja isovanhempani jo sitä ennen. Nyt saan katsoa asiaa eronneen näkökulmasta ja kappas, alan ymmärtää omia vanhempiani. Kuulostaako tutulta? 🙂