Rakastajan on oltava vapaa ajan kahleista
Kesällä me elimme ilman ajan rajoitteita. Aikaa ei oikeastaan ollut. Me vietimme päivät ja yöt yhdessä, rakastettuni ja minä. Muutamia määrähetkiä lukuun ottamatta, esityksen alkamista, lennon lähtöä, museon sulkeutumista, me olimme ilman kellon kahletta.
Ehkä eniten kesästä haluaisin tämän ajattomuuden mukaan syksyyn ja talveen.
Kun ollaan vain, ilman aikaa, oleminen on sitä, että tapahtumat seuraavat toisiaan, ja kahdestaan oltaessa me kaksi päätämme, mitä tapahtuu, mitä itse teemme.
Kun on rakastunut, eikä aika määrää, tapahtuvat asiat ovat lähellä toista päivän koitosta yön laskeutumiseen. Ollaan toistemme liepeillä, silloinkin kun tehdään omia asioita. Mieli kuljeksii polkujaan ja vähän väliä koskettaa rakastettua.
Kun herää yöllä hetkeksi, ja aistii toisen lämpimän kehon itseään vasten, ei tunne surua siitä, että joutuisi kohta ajan repimänä nousemaan pois ja lähtemään. Kun herää aamulla, toinen sylissään, ei tule mieleenkään kysyä, mikä aika nyt on. Nyt on tämä tässä, minä ja rakastettuni sylissäni. Jossain vaiheessa tunnemme nälkää, ja laitamme aamiaista. Valo tulee korkealta etelän puoleisista ikkunoista.
Sitten tehdään sitä, mikä tuntuu tarpeelliselta ja sopivalta tehdä seuraavaksi.
Sellainen on elämää. On kovan taituroinnin takana, että kykenee säilyttämään elämisen ensisijaisuuden tässä keinotekoisessa ajan pakkoruudukossa, jota meidän ympärillemme pystytetään heti, kun kesän ajattomuus on ehditty omaksua.
Lomalla me vain olemme. Arjessa meidän täytyy hankkia, rajata ja järjestellä aikaa ollaksemme. Se on aika rajua tajuta, oikeastaan. Rakastuneenkin elämästä tulee ehdollista suhteessa siihen, miten paljon omistaa aikaa. Kuinka paljon on aikaa, ja mihin, ja miten paljon on tilaa vain olla.
Hyvän arkielämän toivo on siinä, että asiat, joissa meidän on sidottu kellonaikaan, voi ehkä pitää mahdollisimman vähissä ja huolellisesti rajoitetussa osassa päivien kulkua. Enin osa elämästä voisi silloin jäädä olemisen tilaksi. Hyvinvoinnin edellytys on, että riittävä määrä elämästä on olemisen, ei ajan piirissä.
Rakkaus ja rakastaminen, ne kuuluvat ilmiselvästi olemisen puolelle. Se tieto mielessäni kuljen elokuuhun, syyskuuhun, talveen. Aion pitää ajan aisoissa. Koska rakastaja ei voi olla kellon orja.