Poikkeusolojen hidastama yksinäinen elämä on minulle vaikeaa – lapset opettavat läsnäoloa ja ilon löytymistä arjessa

Kuva Pexels Pixabaystä

Odotin tästä keväästä aivan toisenlaista. Erostani on jo kulunut pari vuotta ja asiat järjestyneet. Jättäessäni hyvästejä vanhalle vuodelle ja kävellessäni yöllä yksin kotiin rakettien paukkuessa tuntui, että vihdoin olisi toisenlaisen elämän aika. Uudenvuodenlupaukseni mukaisesti olin buukannut keväälle useampia keikkoja, teatterinäytöksiä, reissuja ja näyttelyitä, joita odotin kovasti. Nyt kaikki on peruttu.

Samalla kun järjestelen muuton jäljiltä jääneitä komeroitani siivoan mieltäni. Availen laatikoita, joita ei ole avattu vuosiin. Katson kohti sitä, mitä en ole pystynyt kohtaamaan. Elän läpi päiviä, joissa en ole ollut läsnä. Ja joudun tekemään sen yksin.

Enkä tahdo kestää tätä. En tätä yksinoloa, en pieniä ympyröitä, enkä jatkuvaa kotona oloa, joka on kaiken lisäksi täynnä kaikenlaisia lähinnä koneella suoritettavia vaatimuksia. Työstäni on hävinnyt kohtaamisten ja vuorovaikutuksen tuoma ilo. Keväästä, josta odotin kaunista ja keveää, onkin tulossa hidas, raskas ja monin tavoin riipaiseva.

Kaiken lisäksi eristäytyminen pakottaa käymään elämäni läpi vielä kerran, kohtaamaan mieleni syövereihin painetut kipeät hetket, katsomaan syvälle ja lähelle ilman pakopaikkaa. Samalla kun järjestelen muuton jäljiltä jääneitä komeroitani siivoan mieltäni. Availen laatikoita, joita ei ole avattu vuosiin. Katson kohti sitä, mitä en ole pystynyt kohtaamaan. Elän läpi päiviä, joissa en ole ollut läsnä. Ja joudun tekemään sen yksin. En tiedä olenko ikinä kaivannut näin paljon, että joku toinen aikuinen hengittäisi tätä samaa ilmaa.

Ihailen lasten joustavuutta ja taitavaa toimintaa. Ei ole ihme, että kerran Hän sanoi: “Lasten kaltaisten on taivasten valtakunta.” Muutamassa päivässä etäkoululaisina he löysivät toisistaan vanhan tutun leikkikaverin, joka oli jo unohtunut omien kavereiden ja harrastusten alle. Herkkuhetki, pizza-ilta tai yhteinen ulkolenkki ilahduttavat. Minun mieleni ei ole yhtä joustava. Minä huokailen ja valitan, vaikka oikeasti kaikki on hyvin ja se mikä ei ole, niin kääntyy vielä hyväksi. Tiedän, että selviän tästä.

Vai kaipaanko vain jotain erityistä ihmistä elämääni? Ehkä vaikeinta on kohdata tämä tyhjän tilan synnyttämä ikävä, jolle en voi juuri nyt tehdä mitään. Voin vain kuunnella, mitä sanottavaa sillä on.

Mielessäni ovat pyörineet näinä vaikeina viikkoina autuaaksijulistukset. Ensimmäisessä sanotaan: “Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.” Huomaan opettelevani taas kerran näitä samoja asioita, joissa lapseni ovat parhaita opettajiani. Ilon löytymistä hetkestä, läsnäoloa ja hyvän huomaamista. Elämän hyväksymistä sellaisena, kuin se annetaan.

Olen kaukana hengen köyhyydestä, sillä olen saanut niin paljon. Siksi juuri tämä elämän köyhtyminen, yksinkertaistuminen tekee niin kipeää. En ole valmis luopumaan. En edes muutamaksi viikoksi, mutta vaihtoehtoja ei ole. Kaipaan ihmisiä ja toimintaa elämääni. Vai kaipaanko vain jotain erityistä ihmistä elämääni? Ehkä vaikeinta on kohdata tämä tyhjän tilan synnyttämä ikävä, jolle en voi juuri nyt tehdä mitään. Voin vain kuunnella, mitä sanottavaa sillä on. Luottaa, että se johtaa hyvään, kun en enää saa torpattua sitä sisälleni.

Mikä olisikaan parempi aika kulkea tätä polkua, kuin hiljainen viikko. Sillä kaikki elämässä tärkeä kulkee pääsiäisen salaisuuden läpi niinkuin Taizén perustaja veli Roger on jossain sanonut. Ja vaikka tämä odotusta täynnä oleva surullinen lauantai tuntuu nyt loppumattoman pitkältä, eikä sunnuntaista ole kenellekään tietoa, niin elämä tulee voittamaan ja pimeys väistymään, vaikka en tiedä miten ja milloin. Minulle tämä hiljainen viikko on tuskallisen hiljainen, mutta olkoon se sinulle täynnä luottamusta millaisissa maisemissa sitä kuljetkaan.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *