Pitkä parisuhde voi olla yhtä intohimorakkauden hetkien summaa
Puolitoista vuotta sitten kirjoitin tähän blogiin rakastettuni kauneudesta, siitä miten paljon häntä ihailen ja ihmettelen ja miltä se minussa saa tuntumaan. Sain lukijalta kommentin, jossa epäiltiin, että kannattaa palata asiaan parinkymmenen vuoden kuluttua – ehkä lumoutuneet tunteet johtuvat siitä, että olemme olleet yhdessä kovin lyhyen ajan.
Kirjoitin silloin, että kun katson rakastettuani, hän on minusta niin kaunis, että kylven mielihyvässä. Kun tänään aamulla heräsin, ja katsoin häntä vieressäni, en voinut olla hämmästymättä sitä, miten lumoava, ihana ja kaunis hän oli siinä nukkuessaan. En millään olisi halunnut lähteä siitä pois.
Olemme asuneet yhdessä kolme vuotta, ja meidän tarinamme on kuuden vuoden mittainen. Vielä ei ole puhe vuosikymmenistä, mutta pikemminkin pitkästä kuin lyhyestä suhteesta. Kun lueskelen tänne kirjoittamiani tekstejä tai tätä rakkaustarinaa koskevia omia tekstejäni ja päiväkirjojani näiltä kuudelta vuodelta, minua jopa hätkähdyttääkin se, kuinka tuoreilta niissä kuvatut tunnelmat ja kokemukset vaikuttavat.
Olisin voinut kirjoittaa samoja sanoja tunteistani ja kehoani sekä mieltäni liikuttavista kokemustani tänään kuin eri vaiheissa näiden vuosien mittaan. Hurmaantuminen, intohimo, välittömän läheisyyden tuntu, avoimuuden kokemus, syvä luottamus, halu, nautinto, ihailu, arvostus, loputon kiinnostus toiseen, rakkauden leveäsiipinen tunne ovat kaikki tässä hetkessä totta ja läsnä.
Eilen satuin tapaamaan ohimennen koreografi Maija Hirvasen, jonka teos ”Taide ja rakkaus” saa parin viikon päästä ensi-iltansa Zodiakin lavalla. Sanoin hänelle, että odotan esitystä kovasti. Hän vastasi, että varmaankin – olenhan minä itsekin miettinyt ja käsitellyt rakkautta vuosien ajan.
Hänellekin olen sitä sattunut selittämään. Niinpä, tätä rakkautta vuosien ajan.
Ajattelin asiaa vielä tänään aamullakin, ja yhtäkkiä hahmotin elävästi taas sen, kuinka kokonaisvaltainen murtautuminen uuteen olemiseen ja elämään tuo rakastuminen, jonka silloin kuutisen vuotta sitten koin, minulle silloin oli. Se oli täydellinen mullistus, astuminen uuteen paikkaan, uuteen valoon. Todellisuus muuttui kokonaan.
Sitä muutosta ei ole niin helppo pitää mielessä, koska nyt elän tässä muuttuneessa todellisuudessa, joka silloin aukesi niin voimallisesti minulle, yhden ihmisen kautta. Rakastettuni. Hänellä sattui olemaan avain, joka avasi sekä minut että maailman tällaiseksi.
Millaiseksi? Sellaiseksi, jossa herään aamuun ja hämmästyn sitä, miten lumoava, ihana ja kaunis hän on, ja tunnen sen, aistin sen, koko hermostossani, ihollani, sisälläni välittömänä aaltona ja kohinana.
Kun hän kohta tulee kotiin jumpasta, ja kuulen avaimen ulko-oven lukossa, ilo kohahtaa minussa, ja kun nousen häntä vastaan, ja näen hänet, tunnen onnellisuutta ja lämpenemistä häneen.
Mitä ajalla on väliä? Minä tunnen tässä hetkessä. Rakastamme tässä hetkessä. Toivon, että aika olisi hidas, jotta ehtisimme mahdollisimman paljon tätä hetkeä.
Jotain aikakin kuitenkin tuo: mahdollisuuden syventyä tunteisiin, niiden eriteltyyn kokemiseen, vuorovaikutuksen vivahteikkuuden rakentamiseen, toinen toista tukevaan kasvuun, meidän kahden rakastamisen kaikkiin taitoihin. Sellaista onkin tapahtunut. Olemme siksi vielä rennommin onnellisia, luottavaisemmin intohimoisia, uskaliaammin halukkaita, turvallisemmin luottavaisia kuin ennen.
Näen tämän rakkauden kokonaisuuden elämässäni tarkemmin ja selkeämmin kuin ennen. Se puolestaan ei vähennä hämmästelyn määrää. Ehkäpä tuo jatkuva hämmästymisen kyky sitten on se, mikä rakkauden kokemustakin osaltaan ruokkii.
En keksi mitään pakottavaa syytä siihen, miksi rakkaussuhteet pidentyessään väljehtyisivät tai tyhjenisivät tai hiipuisivat. Se ei ole luonnonlaki. Jos rakkaussuhde on itselle tärkeintä, miksi se ei pysyisi sellaisena, jos myös toimii sen mukaisesti: keskittyy siihen ja nauttii siitä joka päivä. Silloin sillä, onko takana vuosi, viisi vai vuosikymmeniä, ei merkitse sinällään mitään. Silloin merkitsevää on se, minkä äärellä on rakkauden nyt-hetkellä.