Perheen paha perintö – miten raskaasta reissurepusta eroon?

Lapsuudenkodin ihmissuhteisiin liittyy elämän suurimmat odotukset ja katkerimmat pettymykset. Kaipaamme läheisyyttä, rakkautta ja turvallisuutta sekä riittävän mallikkaita esikuvia. Elämän suuri paradoksi on se, että jäämme näissä kaikissa usein vajaaksi. Täydellisiä vanhempia tai sisaruksia ei ole.

Jotta ihminen säilyisi hengissä, hän kiinnittyy hoivaajaansa. Kiintyminen on voimakas tunneside, joka on sukua eläinten leimautumiselle. Kiintymyssuhdemallit muodostuvat 12 ensimmäisen kuukauden aikana. Vauvan keskeinen kysymys kuuluu: miten saan äidin lähelleni?

Vauvan keskeinen kysymys kuuluu: miten saan äidin lähelleni?

Lapsena muodostuneet kiintymysmallit seuraavat meitä aikuisuuteen, siksi niillä on väliä. Turvallisesti kiintynyt aikuinen ei jatkuvasti pelkää jätetyksi tulemista. Hän luottaa ihmisiin ja osaa hakea tukea vaikeuksiin. Lapsuudessaan hän on kokenut tulleensa ymmärretyksi ja saanut vastoinkäymisissä lohdutusta. Arki on ennustettavaa ja tyytyväisyyden tasoittamaa.

Moni meistä suomalaisista elää välttelevästi kiintyneen arkea. Tällainen aikuinen pyrkii välttämään läheisyyttä, koska se tuntuu epämukavalta. Hän haluaa ratkaista ongelmat itsenäisesti, koska ei ole ollenkaan varma, voiko toisiin luottaa. Hän lähestyy asioita järkiperäisesti ja kokee neuvottomuutta tunteista puhuttaessa. Etäisyyden ylläpitäminen suojaa hylätyksi tulemiselta.

Moni meistä suomalaisista elää välttelevästi kiintyneen arkea.

Osa meistä on saanut perinnökseen ristiriitaisen kiintymysmallin. Tällaisella aikuisella on tarve olla toista lähellä ja toisesta riippuvainen, mutta omaa sisäistä olotilaa riivaa voimakas hylätyksi tulemisen pelko. Tärkeästä ihmisestä eroon joutuminen aiheuttaa ahdistusta ja paniikinomaista hätää. Tämä johtaa kiintymyskäyttäytymisen aktivoitumiseen, joka tarkoittaa stressiherkkyyttä ja tunnepitoista käytöstä. Ja tämä jos mikä on omiaan karkottamaan läheiset ympäriltä.

Laumassa viihtyvän ihmisen kaikkiin ihmissuhteisiin liittyy annos kiintymystä. Tämä näkyy tavoissa käsitellä stressiä ja surua. Se ilmenee hyvien asioiden juhlimisessa ja ilossa. Malli periytyy usein sukupolvelta toiselle. Jos siis ihminen kehittyy itsekseen suvun ja perheen ympäröimänä, mitä omasta kärsimyksestä voi panna muiden piikkiin ja mistä on itse otettava vastuu? Ovatko vanhemmat aina syyllisiä elämän epäonniin?

Mitä omasta kärsimyksestä voi panna muiden piikkiin ja mistä on itse otettava vastuu?

Usein itselle tuskaa tuottaneet sukulaiset eivät muutu. Voimme kuitenkin opetella hyväksymään heidät sellaisina kuin he ovat. Anteeksiantaminen on monesti mahdollista vasta sitten kun loukkaukset on käsitelty. Ja loukkaukset eivät unohdu ennen kuin ne on annettu anteeksi.

Anteeksipyytämisen ja -antamisen tavoitteena on sovinto, usein myös itsen kanssa. Kun ihminen antaa anteeksi, perhettä syyttävä ääni vähitellen vaimenee ja menneiden vatvominen lakkaa. Anteeksiantamiseen tarvitaan vain yksi, sovinnon tekoon ja luottamuksen palautumiseen kaksi. Jos sovinto ei onnistu, vaihtoehdoksi jää yksipuolisen anteeksiantamisen mahdollisuus. Irti päästäminen vapauttaa energiaa voimia kuluttavasta katkeruudesta ja toisen syyttelystä.

Jos sovinto ei onnistu, vaihtoehdoksi jää yksipuolisen anteeksiantamisen mahdollisuus.

Perheen perintö kulkee mukana, olipa sukulaisten kanssa tekemisissä tai ei. Oma lauma voi olla iloksi ja hyödyksi, mutta suvussa voi myös kulkea painolasteja, joiden kohdalla kannattaa kysyä, mitä niille pitäisi tehdä. Menneiltä sukupolvilta saatu reissureppu avautuu vähitellen, usein omien lasten kasvua seuratessa. Hyvä uutinen on, että koska haavoitumme suhteissa, niissä voimme saada myös syvimmät korvaavat kokemukset. Siksi omaan laumaan ja sen hyvinvointiin kannattaa panostaa.

Kevätterveisin,

Hanna Ranssi-Matikainen