Onnellinen ikävä
Ikävä kertoo, että sinulla on joku, josta välität.
Sen opetti äitini minulle jo kauan sitten. Kyynelten lomaan muistutettiin, että ne kertovat lahjasta ja kauniista asiasta. Elämässä on tai on ollut joku, joka merkitsee niin paljon, että ikävöi, kun hän on poissa. Ikävä on kaunista. Se on onnellista.
Ikävän hetkellä on levotonta ja lamauttavaa, hidasta ja puristavaa. Se voi ahdistaa, masentaa ja pelottaa. Siinä on haikeutta, surua ja odotusta. Siinä on tyhjyyttä ja kaikkea samaan aikaan. Silloin ei aina näe ikävää lahjana. Äitinikin nauroi, että pitikin niin hyvin opettaa, kun kasvoimme muistuttamaan häntä omista opeistaan. Mutta niinhän se vaan on, että ikävän takana on kauniita tunteita, ihania muistoja ja lämpimiä haaveita. Ne tekevät ikävästä kauniin. Surra kuitenkin saa. Kyyneleitä ja surua ei koskaan kielletä. Muistutetaan vain, ettei siinä kivussa ja toivottomuudessa ole kaikki. On menneisyys, joka ei koskaan pyyhkiydy pois ja usein myös tulevaisuus, joka odottaa hetken jälkeen.
Ikävä ei ole vain kaunista. Se on myös ikävää. Olen kiitollinen, että tähän minut on kasvatettu. Suremaan, mutta näkemään myös ikävän takaa loistavan kauneus. Tarttumaan kiitollisuuteen surunkin hetkellä. Tai ainakin yrittämään. Aina se ei onnistu ja tuskin on koskaan helppoa, mutta jokin siinä kuitenkin on merkityksellistä kerta toisensa jälkeen. Haparoidessaankin se tekee ikävästä jotenkin hieman siedettävämmän ja ymmärrettävämmän, onnellisemman.