Myötätunnon kautta rakentuu itsearvostus, joka kestää toisen kukoistamisen

Olen saanut blogiini ihanaa, tosi rohkaisevaa ja ajatuksia herättävää palautetta, mistä olen kiitollinen. Negatiivista palautetta olen sanut todella vähän. Yksi sellainen jäi mieleen ja siinä sanottiin näin: Tyypillinen nainen luovuttaa ja kertoo valheellisesti nyt miten hän on vahva. Tunnistan tämän muualtakin kuin tästä kommentista. Joskus tuntui siltä, että kun on kehdannut erota ja kirjoittaa siitä vielä julkisestikin, niin pitäisi vähintään näyttää kamalalta ja voida tosi huonosti, olla anteeksipyytävä ja nöyrä.

Mikä siinä toisen voimaantumisessa niin ärsyttää? Olisiko parempi, jos olisin ahdistunut, voimaton ja onneton? Ainakin lasten kannalta se olisi kauheaa. Ja kyllä olen ollut myös ahdistunut, voimaton ja onneton, mutta en koko ajan. Taisi itseasiassa olla niin vaikeaa, että kirkastui se, mikä oli olennaista. Kärsimys pakotti etsimään sen, millä jaksaa. Myötätunto hiipi elämääni salaa, kun vihdoin uskalsin olla avoimesti heikko, jolloin elämääni syntyi väylä lämpöiselle katseelle.

Itsemyötätunnon tutkija Kristin Neff kertoo kirjassaan, miten suorituksiin perustuva itsetunto ei kestä toisen kukoistamista. Se näyttäytyy silloin vain varjona, joka peittoaa hauraan, alati ulkopuoleltaan hyväksyntää hakevan itsetunnon. Ulkoisen varaan rakentuva itsetunto onkin jatkuvasti altis heilahteluille peläten kasvojen menettämistä ja sen paljastumista, että on ihan tavallinen, keskeneräinen ihminen, joka toisinaan onnistuu ja toisinaan ei.

Myötätunto hiipi elämääni salaa, kun vihdoin uskalsin olla avoimesti heikko, jolloin elämääni syntyi väylä lämpöiselle katseelle.

Siksi pysyvää itsetuntoa ei synny kehujen, myönteisyyden tai kannustuksen avulla. Vakaalle pohjalle rakentuva itsearvostus syntyy vain rakkaudesta haavoihin, joka antaa luvan olla sellainen kuin on: keskeneräinen, inhimillinen olento. Sillä haavoittuvaisia ihmisiä me kaikki olemme, emme täydellisiä robotteja. Vain haavoittuvaisena ihminen on aito, oma itsensä ja vain sen kautta on mahdollista löytää oma voimansa irrallaan sosiaalisesta vertailupelistä.

Sosionomin opintoihin kuuluvassa harjoittelujaksolla löysin itseni nuorena aikuisena  Morbackan hiljaisuuden yhteisössä. Tullessani sinne minulle kerrottiin, että tässä yhteisössä me ajattelemme jokaisen ihmisen kantavan sisällään salaisuutta, johon täytyy suhtautua lempeästi ja varoen. Jäin kantamaan tätä ajatusta salaisuudesta jokaisessa, ihmeestä, joka tulisi esiin ajallaan. Jälkikäteen ymmärrän, että se oli suuren kunnioituksen osoittamista elämän lahjalle.

Tutkimukset osoittavat, että itsemyötätuntoa tuntevien ihmisten itsearvostus rakentuu vakaalle pohjalla, eikä ole ulkoisten tekijöiden heilahteluille altis. Yksi myötätunnon keskeisiä elementtejä onkin ymmärrys yhteisestä ihmisyydestä, jossa ihmisen arvo ei perustu suorituksiin. Myötätuntoa ei tarvitse ansaita, vaan jokainen on sen arvoinen. Myös itsemyötätunnon.

Jäin kantamaan tätä ajatusta salaisuudesta jokaisessa, ihmeestä, joka tulisi esiin ajallaan. Jälkikäteen ymmärrän, että se oli suuren kunnioituksen osoittamista elämän lahjalle.

Asuessani yhteisössä lauloin joka päivä kahden kuukauden ajan keskipäivän rukoushetkessä autuaaksijulistukset. Yhteisössä toistettiin joka päivä nuo Vuorisaarnan lohdutuksen sanat kaikille haavoittuneille, jotka julistavat onnellisiksi surevat, kaipaavat ja kärsivälliset, köyhät ja rauhanrakentajat. Kaikkein tuoreimmassa Uuden Testamentin käännöksessä armahtavaisuus on kääntynyt myötätunnoksi. Aika osuva käännös.

“Onnellisia ovat myötätuntoiset, heitäkin kohdellaan myötätuntoisesti.” Matt. 5:7

Lämpimin terkuin, Annele

Olen äiti ja opettaja. Kirjoitan omasta erostani käsin tunteista, ihmissuhteista ja merkityksellisestä elämästä itseäni säästelemättä. Blogissani niinkuin elämässäkin ovat läsnä valo ja varjo, yhteenkietoutuneena.