Mitä voi tehdä, kun parisuhde on jatkuvaa valtataistelua ja kissanhännänvetoa?

rroihu20.jpg

”Jokainen on vastuussa omista tunteistaan”, näin usein sanotaan. Olen samaa mieltä. Jos minussa itsessäni herää tunne, on se minun tunteeni siitä huolimatta, että toinen ihminen on se ehkä minussa herättänyt.

Jokaisella tunteella on oma sanomansa.

Ilo kertoo siitä, että sielu kuplii mielihyvästä. Suru kertoo siitä, että olemme joutuneet luopumaan jostain meille tärkeästä. Syyllisyys puhuu sen puolesta, ettemme tekisi itseämme tai toisiamme kohtaan väärin. Häpeä kuiskii sitä, että koemme olevamme vajavaisia, riittämättömiä ja vääränlaisia. Viha on rajojemme vartioija ja sen kertoja, että olemme pettyneitä johonkin. Viha viestii sitäkin, että syvällä sisällämme piileskelee pelko, joka saa meidät huutamaan. Muutkin kuin nämä tunteet haluavat viestittää jotain siitä, mitä itsessä tapahtuu.

Tunteet siis lopulta kertovat aina jotain siitä, mitä koemme tai olemme joskus kokeneet. Jos minussa herää tunne, tiedän, että se on pysähtymisen paikka. Tunteelta voi kysyä: Mitä tämä kertoo minusta itsestäni?

Mitä me yleensä sanomme, kun itseen tulee osuma ja tunne herää? Syytämme toista? Oikeutamme oman ruman käytöksemme sillä, että ”vastuutamme” toista?

Tunne johtaa usein (ei-toivottuun) toimintaan.

”Pakko kai mun oli baariin lähteä, kun kotona ei kuule muuta kuin nalkuttamista”. Tai: ”Kai sitä kuka tahansa lähtee vieraisiin, jos ei kotona saa”. Joskus oma vastuuton toiminta oikeutetaan sillä, että heitetään oma tunne ja toiminta toisen niskaan. Ja mikä ihmeellisintä: varsinkin kiltit ihmiset nielaisevat tämän syötin ja tuntevat syyllisyyttä, etsivät syytä itsestään ja hiljenevät entisestään.

Ensimmäinen lause voisi mennä tyylillä ja taidolla niin, että nalkuttaja voisi kertoa omista tunteistaan ja tarpeistaan avoimilla minä-viesteillä vaikka näin: ”Minusta tuntuu yksinäiseltä ja hylätyltä, koska teet niin paljon töitä”. Johon toinen voisi vastata, että: ”Hyvä kun sanoit, miltä sinusta tuntuu. Meillä on töissä tällä hetkellä kiirettä, mutta se ei kestä ikuisesti (jos ei kestä!). Itsestänikin tuntuu inhottavalta se, ettei meillä ole yhteistä aikaa. Mietitään yhdessä, miten voidaan kiireisessä arjessa pitää toisistamme paremmin huolta”. Tämänkaltainen (myötätuntoinen) puhe riisuu aseista niin, ettei ole tarvetta lähteä valtataistelun tai kissanhännänvedon tielle.

Meissä ei herää tunnetta, joka meissä itsessämme ei ole. Minun kumppanini ei saa herätettyä vaikkapa riittämättömyyden tunnetta, jos minussa ei ole riittämättömyyttä jo valmiiksi sisällä. Hän saattaa kyllä osua riittämättömyyden kokemukseeni, joka minussa jo on ja nostaa sen pintaan. Ei tahallisesti vaan esimerkiksi katsomalla minua tavalla, jonka TULKITSEN lapsuudesta tutuksi katseeksi. 

Voin siis kiittää kumppaniani joka kerran, kun hän paljastaa oman mielenmaisemani kipukohtia. Eikä tämä kuitenkaan tarkoita sitä, ettemmekö olisi velvollisia pitämään omista rajoistamme kiinni niin, ettei meitä kohdella henkisesti ja/tai fyysisesti väärin ja väkivaltaisesti. Tunteellisissa ja reaktiivisissa tilanteissa piilee aina, ei niinkään kärsimyksen, vaan paranemisen mahdollisuus. Tämä on muuten ihan älyttömän vaikeaa :). Opettele tunnetaito itse tai opetelkaa yhdessä? Jos kumppanisi ei halua oppia ja tulla puolitiehen vastaan (muissakin parisuhdetaidoissa), sinun päätettävissäsi on, haluatko elää ihmisen kanssa, joka ei pysty kantamaan vastuuta itsestään ja tunteistaan.

Terveisin, Miia Moisio

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *