Mitä jos pelkään, vaikka en halua?

Kuva: Tuula Kojo-Gregoriadis

Tätä kirjoittaessani on pitkäperjantai. Se toi mieleeni pelot.  Sosiaalisessa mediassa niihin törmää nyt paljon. Minusta on kiinnostavaa pohtia myös Jeesuksen pelkoja.  Ja en kai pohtisi näitä, jos pelko ei olisi minulle niin tuttu tunne.

Erään tutkimuksen mukaan 80% valinnoistamme perustuu peloille. Pelkäämme mitä tapahtuu, jos emme tee tietyntyyppisiä ratkaisuja, sen sijaan että tekisimme päätöksiä sen perusteella mitä elämältä haluamme. Pelkäämme muutosta, pelkäämme sitä mikä on tuntematonta. Viimeisten viikkojen aikana olemme joutuneet kohtaamaan omat pelkomme. Hädissään monet ovat ostaneet kasoittain vessapaperia ja sitten alkaneet etsiä syyllisiä koronalle. Tyypillistä pelkokäyttäytymistä. Niin kuin olemme huomanneet, pelko tarttuu. Mutta onneksi myös turva tarttuu.

Muutos on aina vaikeaa. Siksi muutokselle on annettava aikaa. Mutta mitä tapahtuu, jos muutos vyöryykin yli kuin hyökyaalto? Moni meistä on nyt joutunut kohtaamaan omat primitiiviset tunteensa. Puolustusasemissa etsimme  syyllistä koronaan. Mutta vaikka nämä tunteet ovat niitä rehellisimpiä, ovatko ne kuitenkaan niitä joiden pohjalta kannattaa tehdä päätöksiä ja lähteä toimimaan? Mitä se hyödyttää jos solvaamme somessa Kiinaa, hallitusta, Tiina Jylhää tai milloin ketäkin?

Minulle on elämäni eri vaiheilta tuttua myös se, että peloissani en pyydäkään apua vaan hylkään itseni ja vaikenen.

Omat tunteet olisi hyvä kohdata ja ottaa niistä vastuu. Pelko lyö minulla helposti päälle. Varsinkin huoli on tuttu kaveri lapsuudesta asti. Nytkin olen välillä seilannut sekä lamaantumisen että ylienergisyyden välillä. Minulle on elämäni eri vaiheista tuttua myös se, että peloissani en pyydäkään apua vaan hylkään itseni ja vaikenen. Kun alan pelkäämään muita, niin olen aika isossa suossa. Yksinäisyyden eristyksessä.

Miten pelosta pääsee? Ensiaskel on tunnistaa pelko ja sanoa se ääneen jollekin turvalliselle toiselle. Se jo usein helpottaa. Myös tieto auttaa. Minua auttaa pelossa tieto siitä, että uhkaavassa tilanteessa vanhat traumat saattavat lyödä helposti päälle. Tunnistan tämän ja tiedän, etten itse ole tätä pelkoa tai traumojani valinnut. Kun suhtaudun traumoihini vähän niin kuin tutkijan ottein, saan niihin vähän etäisyyttä. Minua auttaa myös tieto siitä, että voin itse  ainakin jonkinverran valita, jäänkö pelkooni vellomaan vai yritänkö sanoa sille: ”Kiitos, kun kävit tervehtimässä. Nyt voit poistua. Ole hyvä ja poistu!”

Tajusin nyt korona-arjessa, että minun on tehtävä tietoinen päätös joka päivä, että pelko ei oikeastaan auta ketään  – ei edes minua.  Olen hokeunut itselleni: Haluanko elää pelko vai rakkaus edellä, pitänyt kiitollisuuspäiväkirjaa ja pyytänyt joka aamu Jumalalta siunausta ja varjelusta myös itselleni. Ja pyytänyt mieheltäni turvaa. Miten tärkeä taito onkaan oppia pyytämään itselleen turvaa ja halauksen. Ja vaikeaa, jos on tottunut olemaan olematta oikein kauheasti vaivaksi. Mutta aina voi oppia uutta.  Onneksi minulla on sellainen kumppani, jolta voi pyytää halin tai kaksi ja turvallisia sanoja.

Ja musiikki auttaa ja rauhoittaa  kuten tämä yhteisupeus:   https://www.youtube.com/watch?v=z8U9NY5EEzI&fbclid=IwAR1fgyIbD4KCQLqQpfNww5ej2kny3fnRKyvKasU6KCUOEnPiB2K0KF8VUc8

Pitkäperjantaina mietin sitä, miten Jeesus oli Jumalan hylkäämä. Sen on täytynyt olla superpelottavaa. Tietoisuus Jumalan pojan pelosta auttaa: Tämä tunne on siis inhimillistä (jopa jumalallista)  ja aika yleistä. Vaikka olen monella tapaa pelokas ihminen, en ole tämän kokemuksen kanssa yksin. Muutkin ovat tätä tunteneet ja tästä selvinneet. Haen apua. Kurottaudun turvaa kohti.

Joku viisas on sanonut, että rohkeus on rukoukseksi muuttunutta pelkoa. Minulla rukous auttaa. Sinun tapasi selviytyä voi olla jokin muu. Oleellista on, että haet ja pyydät itsellesi turvaa.

Kannustavin terveisin,
Minna

”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa. Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.”
(1 Joh 4:17-19)

Synnyin vuoden synkimpänä päivänä v. 1972 ja ehkä siksi minusta tuli tällainen syvissä vesissä kulkeva. Koulutukseltani olen pappi ja paripsykoterapeutti. Tärkeimmät tittelini ovat vaimo ja äiti kahdelle lapselleni. Kirjoittaminen on minulle luontainen tapa jäsentää ajatuksia ja tarkkailla elämän kummallisuuksia ja arkea. Olen kiitollinen, että pääsin tähän yhteisöblogiin mukaan. Roihutkoon rakkaus!

Kommentit (1)
  1. Luottamus kantaa tuntemattoman tulevaisuuden edessä uuteen huomiseen – Valot pimeyksien reunoilla
    15.4.2020, 19:29

    […] hinnalla millä hyvänsä, on tärkeintä. Kuulostaa kovin tutulta ja ajankohtaiselta. Tästähän ystäväni Minna kirjoitti juuri. Suojautumisen ja avoimuuden kamppailua olen itsekin käynyt viimeisen vuoden ajan läpi […]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *