Meidän kesässä mikään ei tunnu liian vaaleanpunaiselta
Me tapasimme illalla samassa kadunkulmassa, missä vuosia sitten syleilimme ja suutelimme. Silloin odotin autossa ja juoksin sitten rakastettuani vastaan, kun hän tuli työpaikaltaan talvipimeässä tapaamaan minua hetkeksi. Nyt hän odotti minua samassa kohdassa pyörän kanssa.
Rullasin siihen ja se oli samalla tavalla ihanaa. Muistan, miten jännittävää se silloin aikanaan oli – sama jännityksen kihelmöinti tuntuu vieläkin.
Yhdessä me ajelimme radanvartta pitkin Haagaan katsomaan alppiruusupuistoa. Siellä kukki tuhansia, kymmeniä tuhansia kasveja, ja kävelysilloilla alppiruusumeren keskellä pariskuntia ja pareja, käsikkäin ja kuvaamassa toisiaan.
Rakastan kukkia! Rakastettuni tykkää siitä minussa. Ja minusta tuntuu, että hän tykkää minusta ihan kokonaan. Minä puolestani tykkään kaikesta hänen kanssaan. Alppiruusupuisto tuntui kaksinkertaisesti kukkivalta, kun hän oli siellä. Hän saa monesti minun oloni vallattomaksi. Tuntuu samalta kuin lapsena ollessa, askel kevyenä, hypähdellen, tuikkien.
Rakastettuni kanssa on samanlaista kuin alppiruusujen keskellä: mikään ei tunnu liian ylenpalttiselta, mikään ei tunnu liian vaaleanpunaiselta. Mitä enemmän, sen parempi!
Kukkien sylistä me ajoimme lopulta kotiin päin. Otimme vähän toisen reitin. Puolenyön aikoihin juuri kukaan muu ei ollut enää liikkeellä, vaikka kesäyö oli parhaimmillaan; alkukesäinen, lämmin, tuoksuva.
Pysähdyimme kesken matkaa kosken partaalle tekemään italian harjoituksia, se oli hauskaa. Sillankaiteissa oli rakkauslukkoja vieri vieressä. Joki kohisee koskena ja Helsingissä rakastetaan.
Pyöräreitti sukelsi rantametsien läpi. Satakieli lauloi siellä. Toinen lauloi koivunoksalla suoraan katulampun päällä. Se oli piiloutunut valoon, mutta ääni pulppusi, tuplutti, raikui. Me olimme kesäpolulla seisahtuneina valossa ja satakielen laulussa.
Kun lähdimme hiljaksiin eteenpäin, pyöränvalojen keilat koskettelivat toisiaan, menivät limittäin, liikkuivat toisissaan. Ajoimme rinnakkain.
Aukealla rantaluhdalla vihelsi rantahuitti ja kaislankorressa aivan näkyvillä pieni ruokokerttunen, jolla oli meille loputtomasti sanottavaa. Kauempana oli usvaa ja sen takana kaupungin valoja. Me olimme omassa taikamaisemassamme.
Sellaiselta tuntuu rakkaus kesällä. Sellaiselta tuntuu kesä, kun elää. Kaikki ihmeen kaunista ja hyvää. Näinkin onnellinen ihminen saa olla.
Eikä vielä edes ole loma. Oli vaan arki-ilta ja -yö. Ja kahden ihmisen sydämet, jotka vahvoina lyö.
Rakkauselämä ja parisuhde on tuhansien ja tuhansien asioiden liikkuva summa. Kesäkuun yössä kaksistaan se on myös ihan yksinkertaista vaan.
Olla, ihailla toista ja rakastaa.
Yksinkertaisesti kuin tuuli samettiyössä.