Lyhyen miehen uusi puheenvuoro
Kirjoitin aikoinaan siitä miltä tuntuu elää lyhyenä miehenä yhteiskunnassa, jossa naisten oletetaan kaipaavan rinnalleen pidempää miestä ja, jossa miesten pituutta on täysin luvallista yleisesti arvostella. Nyt kirjoitan samasta asiasta hieman uudenlaisesta näkökulmasta.
Enismmäinen tyttöystäväni oli minua reilusti pidempi ja pidempiä olivat myös seuraavatkin. Kunnes kohtasin nykyisen tyttöystäväni. Nyt hän on puolestaan minua selvästi lyhyempi. Ensimmäistä kertaa minä olen se suhteen pidempi osapuoli.
Olen jo pitkään ajatellut, että monen naisen kohdalla ajatus siitä, ettei voisi seurustella itseään lyhyemmän miehen kanssa johtuu tottumuksesta. Tottumuksesta, jota ympärillä olevat kuvaukset ja kommentit tukevat. Se kaikki konkretisoitui hyvin selvästi, kun kohtasin nykyisen tyttöystäväni ensimmäisen kerran. Huomasin ajattelevani, että ‘pystynkö tähän?’.
Iskin nopeasti epäilyksiäni kaikilla niillä kokemuksilla, joissa olin joutunut samojen epäilysten uhriksi. En voinut antaa itseni sortua siihen samaan. Niinpä työnsin epäilykseni syrjään ja päätin katsoa mitä tapahtuu.
Kyse oli tosiaan tottumuksesta. Aluksi pituuseromme tuntui vieraalta. En minä ollut tottunut olemaan suhteessa pidempi osapuoli. Monet pienet asiat olivat uudenlaisia ja se saattoi hämmentää hetkittäin. Mutta siihen kaikkeen tottui. Samoin kuin olen aikoinaan tottunut siihen, että olen suhteessa se lyhyempi. En minä pituuttani miettinyt alinomaan silloin, kun olin suhteessa itseäni pidempien kanssa. Suhteessa oleellisia olivat aivan toiset seikat kuin pituutemme. Ja samoin on nytkin. En minä enää mieti pituuseroamme. Eihän se määrittele tai rakenna suhdettamme, sen tekevät aivan muut asiat. Hetken aikaa sen aiheuttama tottumattomuuden tunteeni meinasi kuitenkin vaarantaa koko suhteen alun.
Olen joutunut kokemaan sen miltä tuntuu, kun sinut nähdään epäkelpona kumppanina vain pituutesi takia. Ihmetellyt sitä kuinka mielettömältä se tuntuu. Nyt iloitsen siitä, että se kaikki sai minut havahtumaan hetkessä, jossa olin itse minulle uudenlaisen asetelman ja sen tuoman vierauden tunteen keskellä. Etten antanut sen vierä mukanaan. Olen nimittäin nyt suhteessa, joka tuntuu oikeammalta kuin kenties mikään koskaan. Suhteessa, joka tekee minut monessa hetkessä niin onnelliseksi, etten tiennyt sellaista onnea olevankaan. Ja olisin voinut menettää sen kaiken heti alkuunsa jos olisin erehtynyt kuuntelemaan tuttuuta kaipaavaa epäilyksen ääntäni.
Ensimmäisessä lyhyen miehen puheenvuorossa kannustin miettimään ovatko toiveesi kumppanista todella omasi vai onko ympäristön luomat mielikuvat voineet vaikuttaa niihin, sekä muistamaan etteivät yleisetkään toiveet ole kaikkien kesken jaettuja. Nyt kannustan miettimään onko joskus kyse sittenkin tottumuksesta. Voisiko jokin vieraalta ja hämmentävältä tuntuva sittenkin olla jotain, joka hetken kuluttua tuntuu vain arjelta. Varmistamaan, ettet vain menetä turhaan jotain, joka voi tehdä sinut onnelliseksi. Ja kuten edellisen puheenvuoroni kohdalla, niin tahdon myös muistuttaa, ettei tämän kaiken tarvitse liittyä vain kumppanin pituuteen. Se voi liittyä niin moneen muuhunkin, aina ruumiin muodoista ikäeroon ja koulutuksesta yhteiskuntaluokkaan.
Älä kävele onnesi ohitse vain siksi, ettei se olekaan entuudestaan tutulla tiellä.