Lapsesi tarpeiden huomioiminen on tärkeämpää, kuin sinun hyvä vanhemmuutesi
Radio on yksinäisyyttä potevan eroäidin paras ystävä pitkinä kesäpäivinä, kun lapset viettävät aikaansa isän luona. Suurperheessä kasvaneena en tahdo millään tottua näihin viikonloppuihin ilman lapsia. Radio tuo puhetta ja läsnäoloa päiviin, joille en jaksa etsiä seuraa.
Eräästä ohjelmasta jäi mieleeni ajatus siitä, miten joskus tiedostavat nykyvanhemmat jäävät miettimään omaa vanhemmuttaan sen sijaan, että huomion kohteena olisi lapsen tarve. Tämä kolahti. Eli pohdinnan keskiössä on kysymys onnistumisesta vanhempana lasten tarpeiden täyttämisen sijaan. Jäin miettimään tätä ja se oli aika pelottavaakin.
Helposti lapset jäävät sivuraiteelle tai saavat huomion vanhemman oman tarpeen kautta.
Erotessa nimittäin lapset ja niiden tarpeet hukkuvat siihen kaikkeen muuhun. Ihan vaan siksi, että vanhemmat ovat niin avuttomia itsensä kanssa. Kenellä se sitten näyttäytyy minkäkinlaisena ulospäin, mutta siinä kohtaa vanhempi on avuton. Kun ei ole tietoa siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Huomio on silloin väistämättä omassa itsessä ja selviämisessä. Mitäpä muuta se voisikaan olla kriisin keskellä!?! Mutta myös lapset ovat huomion tarpeessa juuri samaan aikaan. Helposti lapset tässä tilanteessa jäävät sivuraiteelle tai saavat huomion vanhemman oman tarpeen kautta. Esimerkiksi osoittaakseen heidän olevan edelleen hyviä vanhempia, joita lapset rakastavat. Tai saadakseen tuntemaan itsensä tärkeiksi.
Tämä ilmiö ei mielestäni todellakaan rajoitu eroperheisiin, mutta voi kärjistyä erotilanteissa. Luulen, että kaikki vanhemmat ovat lapsilla selitelleet tekojaan ja valintojaan, joissa on ollut kyse heidän omasta tahdostaan. Mielestäni kyse on yksilöllisyyttä korostavasta kulttuurista, jossa huomio on yksilössä ja hänen valinnoissaan. Tämä luo painetta elää oikein, toimia oikein ja valita oikein.
Elämää vaatii heittäytymistä ja ihmissuhteet antautumista. Itsensä unohtaen ja kaikkensa antaen.
Kuulun itsekin terapiasukupolveen, jolle tiedostaminen ja oman elämän analysoiminen on tuttua jo vuosien, vuosien takaa. Tiedostaminen on ehdottoman hyvä asia. Mutta sen vaarana on eräänlainen oikean elämän pakeneminen teoriaan, jolloin saattaa etääntyä itsestään oman elämän ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Omanlaistansa oman navan ympärillä pyörimistä sekin.
Elämää vaatii kuitenkin heittäytymistä ja ihmissuhteet antautumista. Itsensä unohtaen ja kaikkensa antaen. Se on, minulle ainakin, tasapainoilua tiedostamisen ja elämään heittäytymisen välillä. Ongelma on se, että en tahtoisi heittäytyä elämään keskeneräisenä, koska minun on vaikea kestää epäonnistumisen kipua. Tilaisuuksiin on kuitenkin tartuttava silloin, kun ne eteen tulevat tai ne menevät ohi.
Elämä on yhteinen matka.
Aitoa elämää eletään kokonaisina. Todelliset kohtaamiset vaativat oman keskeneräisyyden hyväksymistä. Syvää kokemusta siitä, että kelpaan sellaisena kun olen. Myös äidiksi. Eronneenakin, haavoittuneenakin. Rakkautta on, ettei tarvitse esittää parempaa, kuin on. Että saa olla oman kokoisensa. Kasvaa ja vähetä niinkuin Jukka Leppilampi laulaa.
Itseäni on helpottanut ajatus siitä, että tämä elämä on yhteinen matka. Kuljen lasteni kanssa yhdessä eteenpäin ja samalla opimme toisiltamme. Myös lasteni isä on tällä samalla matkalla mukana. Vaikka kuljemme erillään ja katselemme omiin suuntiimme. Silti. Tämä on yhteinen matkamme.