Kuuntele lasta sisälläsi – tai kaikki muut kuulevat sen
Tuuditan isoa, pientä tyttöäni sylissä raivokohtauksen jäljiltä. Hän ei halua katsoa minuun vaan painaa päänsä kainaloni suojaan. Häpeä painaa pään piiloon, näkymättömiin. Hallitsematon tunnekuohu syöksee kuiluun, josta pääsee pois vain sylin avulla.
Opettelemme molemmat selviämään vaikeiden tunteiden kanssa.
Silitän pientä päätä ja olen täynnä myötätuntoa. Tunnen joka solullani, missä hän on nyt. Puhelen lempeästi kyyneleiden valuessa silmistäni. Tämä on samaan aikaan tuttua ja vaikeaa. Puhun yhtä lailla itselleni kuin hänelle. Opettelemme molemmat selviämään vaikeiden tunteiden, vihan, pettymyksen ja häpeän kanssa.
Pitäessäni pikkuista sylissä hoidan lasta sisälläni. Häntä, joka ei tiedä, miten selvitä oman särkyneisyytensä kanssa. Häntä, joka piilottelee viimeiseen asti ja valitsee mielummin yksinäisyyden, kuin näkyväksi tulemisen tuskan.
Tunteet kietoutuvat toisiinsa, kuin sotkuinen villalankakerä
Kuinka usein olenkaan valinnut mitäänsanomattomuuden, kun en ole halunnut vaivata tai ottaa tilaa. Ja kuinka usein sen tähden lapsi sisälläni on murtautunut esiin. Tiedättehän sen, kun lapsi aikuisessa ottaa vallan: huutaa, kiukuttelee, mököttää tai paiskoo tavaroitaan. Tai vetäytyy omaan nurkkaansa. Kun kaikki on muka ihan ok. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.
Sitä se on, kun sisäistä lasta ei ole kuunneltu. Kun tunteet vain sullotaan sisään, ne kietoutuvat toisiinsa, kuin sotkuinen villalankakerä. Sopivan pään sattuessa käteen tulee mukana paljon muutakin. Silloin paikalle sattuneet joutuvat vastaanottamaan sen, mikä on aikanaan kuulematta jäänyt.
Kosketus lapseen sinussa tuo mukanaan elämään kadotetun läsnäolon
Jälkeenpäin häpeä. Aina. Yksinäisyys siihen päälle. Lapsi sai tilaa, lapsi tuli kuulluksi ja sai ehkä tahtonsakin läpi. Mutta jäi ilman myötätuntoa, syliä ja ymmärrystä. Sitä mitä hän eniten tarvitsisi. Sitä, mikä parantaisi. Kuka sitä pystyisi edes hänelle antamaan?
Itsemyötätunto on taito, jota voi opetella. Se on oman sisimpänsä lempeää katselemista ja itsensä kannattelemista pettymyksen keskellä. Monia auttaa siinä ystävän rooliin asettuminen. Sen miettiminen, mitä tässä tilanteessa sanoisi ystävälleen. Sen saman voit sanoa itsellesi.
Kun ei ole oppinut katsomaan maailmaa omista tunteistaan käsin, on sen opetteleminen työlästä. Kipeääkin. Mutta niin palkitsevaa. Kosketus lapseen sinussa tuo mukanaan elämään kadotetun läsnäolon ja nyt-hetkessä elämisen. Katseen, joka näkee syvemmälle ja ymmärtää enemmän. Avaruuden, jossa on tilaa olla näkyvä.