Kunnes kuolema teidät erottaa

Saattojoukko on pieni, minä ja nyt leskeksi jäänyt rouva. Seisomme haudan reunalla. Olemme juuri saatelleet leskirouvan pitkäikäisen elämänkumppanin viimeiselle matkalle, kohti lopullista kotia.

Kyyneleet valuvat pitkin poskia.

Leski alkaa muistella mennyttä yhteistä elämää: ”Ei se aina ollut helppoa. Töitä oli paiskittava olan takaa, eikä siltikään rahat meinanneet riittää elämiseen. Uusia vaatteita ostettiin harvakseltaan ja vanhoja paikattiin monesti. Ei siinä ehtinyt miettiä, että miten minä jaksan. Oli vaan pakko jaksaa. Oikein väsyksissä kun oltiin, niin toisen läsnäolo otti niin päähän, että olisi tehnyt mieli juosta karkuun. Mutta yhdessähän me aina vaan jatkettiin. Kaikesta me jotenkin vain selvisimme. Kyllä me toisistamme tykättiin.”

”Tuota minäkin haluan.

Haluan, että vasta kuolema meidät erottaa.”

Leski vaikenee. Kyyneleet alkavat taas vieriä. Niinhän se on, sanon, että pitkässä elämän tarinassa ehtii tapahtua kaikenlaista; surullista, vaikeaa, vihastuttavaa mutta myös iloista, ihanaa ja mieleen painuvaa. Nyt on paljon muistoja mitä muistella. ”Kyllä. Voi että meillä oli myös hauskaa, niin monet naurut yhdessä naurettiin, että meinaisi pissa tulla joskus housuun. Ja sitten toisinaan oltiin niin hirveissä riidoissa, että olisi tehnyt mieli mojauttaa oikein kunnolla. Mutta kaikesta huolimatta me taidettiin olla onnellisia. Ja nyt tuntuu siltä kuin joku osa olisi minusta nykäisty irti…”

Seisomme vielä hetken hiljaa. Lähdemme yhdessä, käsikynkkää, kävelemään hiljalleen parkkipaikalle.

”Sydämessä joku liikahtaa

ja silmäkulma kostuu.”

Tämä tarinan ei ole oikeasti juuri tällaisenaan kenenkään oma tarina. Tämän kaltaisia tarinoita olen kuullut monia. Ja joka kerta ne pysäyttävät ja koskettavat. Sydämessä joku liikahtaa ja silmäkulma kostuu. Tuota minäkin haluan. Haluan, että vasta kuolema meidät erottaa.