Kun kumppanistani tuli toiminnanohjaukseni – Miksi lopulta lähdin ADHD-tutkimuksiin
Se oli heti tutustumisemme ensimetreillä, kun nauroin ystävälleni, että olemme nykyisen kumppanini kanssa kuin hajamielinen professori ja hänen pitkäaikainen lempeä vaimonsa. Minä hukkasin ja unohdin asian jos toisenkin. Hän puolestaan tiesi niiden olinpaikan, pelasti ja muistutti. Toi tiputtamani avaimet tai muistutti maksamattomasta laskusta. Kertoi minne olin menossa ja mistä puhumassa. En kyennyt ymmärtämään kuinka hän kykeni muistamaan sen kaiken. Ei vaan omasta vaan myös minunkin elämästäni.
Olen tottunut, että elämäni on varsin vaihtelevaa. Etenkin elämänhallinnan osalta. Joskus yleensä siisti asuntoni valuu kuin väistämättä kohti kaaosta, laskut ja muut tärkeät asiat vain katoavat mielestä ja jokainen muukin elämänhallinnallinen asia tuntuu unohtuvan. Sitten jotain taas tapahtuu ja saan asiat jälleen hallintaan. Sellaista se on. Siihen olen tottunut.
Viime syksyllä, kumppaniini tutustuttuani, asiat olivat kuitenkin toisin. Huomasin yllättäen olevani tilanteessa, jossa normaalisti kaikki olisi jo kaatunut. Kotini olisi kaaoksessa, elämäntavat hukassa ja arki muutenkin kadoksissa sekä sekavaa. Nyt niin ei kuitenkaan ollut. Ensin ajattelin kumppanini vain tekevän minulle hyvää. Että hänen läsnäolonsa sai minut pysymään kasassa ja ruodussa. Kunnes oivalsin, että se olikin hän, joka piti elämäni kasassa ja ruodussa. En minä. Hän muistutti mitä olin tekemässä, mitä olin unohtanut, minne olin menossa ja mistä tulossa. Hän tarttui niihin asioihin, jotka unohdin tai kadotin. Hän muistutti, tuki, auttoi ja teki puolesta. Hän toimi toiminnanohjauksenani. Se oli hetki, jolloin pysähdyin.
Olin minä jo pitkään miettinyt, että tarvitsisin varmasti tukea elämääni. Alituinen heiluminen hyvän elämänhallinnan ja kaaokseen valumisen välillä oli väistämättä kuormittavaa. Ainakin niissä hetkissä, kun valuttiin kaaokseen. En kuitenkaan ollut saanut aikaiseksi tehdä mitään ihmellistä asian eteen. Ainakaan muutamaa, nopeasti tyssähtänyttä kertaa, lukuunottamatta. Olin niin tottunut siihen kaikkeen, etten hyvissä hetkissä muistanut koko asiaa ja huonoissa taas kaikki oli niin kaaosta, etten saanut siinä mitään tehtyäkään. Nyt ei kuitenkaan ollut kyse enää minusta. Nyt oli kyse myös kumppanistani. Ymmärsin, että minä voin kestää sen, että aina hetkittäin kaikki vajoaa kaaokseen, mutta nyt sinne joutuisi valumaan myös hän. Hän joutuisi joko sietämään näkyvää ja näkymätöntä kaaosta arjessaan tai pitämään kaikkea kasassa minun puolestani. Se oli kuvio, johon en voisi suostua. Niinpä viimein sain sen tarvittavan potkun ja tartuin puhelimeen.
Nyt olen keskellä pitkää ja hetkittäin tuskastuttavankin hidasta ADHD-tutkimusta. Lopputulosta en voi vielä varmaksi tietää, vaikka aina vain syvempi perehtyminen ADHD:n ja ADD:n aikuisiän moninaisiin ilmenemismuotoihin luokin asiasta yhä suurempaa varmutta, niin minulle kuin monille läheisillenikin. Olen nyt tutkimuksia käydessäni hieman vajaa kolmekymppinen, ja mahdollinen ADHD tai ADD on ollut osa elämääni aina. Takana on siis kymmeniä vuosia, joiden aikana olen etsinyt selviytymiskeinoja ja opetellut pärjäämään vaikka haasteilleni ei ole ollutkaan antaa nimeä. Voi olla, että olisin pärjännyt löytämilläni keinoilla vielä kymmeniä vuosia pidempäänkin. Ilman erillistä nimeä haasteilleni ja tietyille piirteilleni. Voi olla. Mutta voi myös olla, että jos saan noille haasteilleni ja piirteilleni nyt jonkin nimen, niin se voi auttaa minua ja muita ymmärtämään niitä vielä vähän paremmin ja löytämään arkeen vielä vähän parempia keinoja. Voi olla, että se kaikki voisi auttaa niin, että ei tarvitsekkaan näin usein vain selviytyä ja pärjätä. Niin että, kumppanini ei tarvitsisikaan näin usein valita ajoittaisen kaaoksen sietämisen ja kannattelemisen välillä. Niin, että sen kaiken selviytymisen ja pärjäämisen tilalle voisi, ainakin joskus, tulla paremmin tilaa vain olla ja elää. Kenties sen kautta voisin olla itsekin paremmin oma toiminnanohjaukseni.
Selvittelevin terveisin, Mio