Kollega kotona ja töissä

Minulla ja puolisollani on sama tilanne kuin aika monella muullakin opiskeluaikana toisensa tavanneella. Ollaan päädytty samaan ammattiin. Olimme jonkin aikaa jopa samassa työpaikassa töissä. Muistan, miten mukavaa oli pitää yhteisiä lounastaukoja ja nähdä toista päivän aikana. Puoliso tuntui erityisen rakkaalta kohdatessamme työpaikan käytävillä.

Kotona työn ja vapaa-ajan raja kuitenkin katoaa helposti. Kumpikin kokee työnsä vahvasti ja pitää sitä tärkeänä. Siitä olisi paljon puhuttavaa. Onkin vaikea löytää tasapainoa, kuinka paljon työasioita perhe-elämä kestää.

Myös roolimme menevät helposti sekaisin. En haluaisi ajatella puolisoani kollegana, joka antaa minulle vinkkejä tai auttaa näkemään asiat toisesta näkökulmasta. Toivon, että puolisoni on aina minun puolellani ja ymmärtäisi minua. En halua, että hän ratkaisee työni ongelmia, toivon häneltä vain myötätuntoa. Meidän kotimme ei ole työnohjauksen paikka. Mutta monesti se on sitä. Ja siihen syyllistyvät kumpikin.

Parasta samassa ammatissa on se, että voimme lukea toistemme puheita ja voimme testata monenlaisia ideoita heti, kun ne syntyvät. Parhaat ideat pöllimme myös toisiltamme. Ja kun toinen on perehtynyt johonkin asiaan, siitä on helppo tehdä suullinen tiivistelmä toisellekin. Emme ole kuitenkaan aina yksimielisiä, vaan usein olemme eri mieltä asioista. Toisenlaisen näkemyksen kuuleminen haastaa, mutta myös avartaa omaa ajattelua ja hioo mielipiteitä, tekee niistä vähemmän piikikkäitä ja ehdottomia.

Kun puoliso tekee samaa työtä, voi osan unelmista ulkoistaa puolison toteutettavaksi. Samaan aikaan on tärkeää, että saa kulkea omaa ammatillista polkuaan. Olemme kumpikin uraihmisiä, mutta olemme onneksi välttyneet siltä, että kilpailisimme keskenämme. Mitähän siitä olisi tullut, jos olisimme joskus hakeneet samaa työpaikkaa? Usein olemme toisistamme ylpeitä. Toisen saavutukset ja vaivannäkö vahvistaa molempia.

Suhtautumisessa epäsäännölliseen työhön, aikatauluihin ja ennalta-arvaamattomuuteen on meillä yhä opettelemista.

Samassa ammatissa toimiminen luo vahvan yhteenkuuluvuuden tunteen ja toisen identiteettiä ymmärtää hyvin. Ilman tähän ammattiin opiskelemista, olisimmeko koskaan tavanneet? Olisimmeko huomanneet toisissamme mitään yhteistä? Polkumme osuivat yhteen toisen kesätyöpaikassa ja toisen harjoittelutyöpaikassa. Se oli minusta johdatusta.

Me olemme pappispariskunta. Miten yhdistävät perheen ja työn esimerkiksi maanviljelijä-, muusikko-, opettaja-, lääkäri- tai diplomi-insinööriparit? Olisi kiinnostava kuulla kokemuksia siitä, mikä muiden arjessa haastaa ja mikä tuottaa iloa. Mitä hyviä ja huonoja puolia siinä on?

Marika Villikka, ihan noviisiblogisti, jonkin verran kokenut puoliso ja pappi Koillismaalta

Aina ei kotona puhuta töistä, joskus muistetaan myös suudella. Kuva; Marika Villikka
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *