Jotakin koskettavaa

Minun ihoni on minun. Suojani ja ulottuvuuteni – pintakerros, joka ottaa vastaan kaiken. Minun ihoni tuntee, se kaipaa, se väsyy. Minun ihoni on väsynyt ahtaalla olemiseen.

Kuusi viikkoa kotona. Kotona lapsia ja aikuisia, arki ja vapaa samoissa päivissä. Ei työ-, hoito- tai kouluaikaa, mutta ei vapaatakaan. Tukiverkostot puhelimessa – tsemppiä teillekin – tavoitettavissa, mutta kaukana kuitenkin. Joku kotoinen on iholla melkein 24/7, ja viivyn vessassa pidempään kuin ehkä olisi oikeasti tarve.

Kilpi, Autotalli, Autotalli Ovi, Tavoite
Rajattu yksityisyys                     Kuva: Pixabay

Minun ihoni on väsynyt. Väsynyt jo nyt. Milloin ihoni pinnasta haetaan lohtua, milloin rohkeutta, milloin ihoni hoitaa tai pyyhkii kyyneleitä, milloin auttaa pukemaan – on neppareita, vetoketjuja ja tarroja – ja jalanihon alla legopalikka. Iho tuntee jo äänenkin, joka vaatii siltä jotain lisää. Tämä kaikki läheisyys ja rakkaus on raskasta ja joskus mietin, että ihoani tarvitsee joku muu enemmän kuin minä. Mutta silti minun ihoni on minun. Minun ihoni kaipaa toisaalta rauhaa ja koskemattomuutta, toisaalta sitä kosketusta, joka antaa, jakaa ja kantaa. Kaikkeen ei ole aikaa eikä tilaa, ja toinen ihminen alkaa usein siitä, mihin minä päätyn. Omaa tilaa ei mitata asunnon tai tontin neliöissä, vaan ihon pinta-alassa.

Ihon muisti on lyhyt. Kosketus vain ja muisto on poissa hermostosta. Ja kuitenkin tämäkin muisti kuormittuu ja saa äkäiseksi ja ärisemään, vaikka se onkin muille epäreilua. Ei se ole lasten vika, ettei muuta lohtua ole, kuin omat vanhemmat.

Mietin mummojen paljon kokeneita, jo hapertuneita ihoja, joita kukaan ei nyt kosketa. Kodinhoitaja kampaa hiukset hanskat kädessä varoen, maski kasvoillaan. Onko hän sama, joka kävi eilen? Äänessä on ehkä jotain tuttua. Ehkä mummo ottaa itseään kädestä kiinni, että tuntisi kosketuksen ja koskettaisi, koska mieli kaipaa kosketusta jopa ihoa enemmän – olisipa joku, jota saisi halata.

Mietin ihoa, joka haluaa halata, mutta syli on tyhjä. Kuinka kädet etsivät toista ihmistä, mutta näiden seinien sisällä ei ole ketään muuta. Kaupassa on merkit siitä, missä saa jonottaa ja käsidesi linjaston päässä. Kassahenkilö on suojamuovin takana, mutta onneksi iloinen – hymyn voimin pääsee eteenpäin, vaikka iho huutaa ja särkee kaipuusta jo nyt.

Mietin, miten kauan tämä kestää, tämä ihon uusi normaali. Kuudessa viikossa olen jo oppinut panemaan merkille kirjojen kuvaukset kädestä pitämisestä ja tuntemattoman suutelemisesta. Olen oppinut huomaamaan elokuvien joukkokohtaukset ja kauhistumaan pääsiäisjumalanpalveluksen niiskuttavasta kansasta, vaikka tiedän palveluksen olevan uusinta kahden vuoden takaa. Miten huolettomia olimmekaan silloin! Nyt luen uutisia ja pelkään ja toivon samanaikaisesti, että rajoituksia purettaisiin ennen kesää. Ihoni on väsynyt ja mielikuvissani jo kovin ohueksi venynyt, mutta haluan silti tarjota kaiken sen suojan, mitä voin – venymisestä huolimatta.

Digitaalinen, Grafiikka, Lapsi, Lapset
Kaivattu läheisyys  Kuva: Pixabay

On niin outoa pelätä perheen ulkopuolisia, toisia ihmisiä ja vältellä tuttujakin samalla, kun mietin, että oppiiko ihoni jaksamaan tätä jatkuvaa läheisyyttä. Ja jos oppii, niin opinko jälleen päästämään irti sitten, kun se on mahdollista? Voihan olla, että paluu ’normaaliin’ perheläheisyyteen, mummojen, pappojen ja ystävien halausläheisyyteen ja kiinnostaviin tuntemattomiin kohdistuvaan lähestymiseen tapahtuu yhtä nopeasti, kuin muutos tähän meneillään olevaankin tapahtui.

Eräänä päivänä tämä julkinen koskemattomuus päättyy. Silloin riisutaan kumikäsineet ja maskit – jos niitä julkisesti juuri käytettiinkään – ja halaamme sukulaisia ja ystäviä kuin joskus silloin ennen. Kuinka outoja ensimmäiset halauskerrat voivatkaan olla? Kuinka nopeasti tai hitaasti opin jälleen kättelemään empimättä? Sitä ennen luulen ihoni oppivan vielä paljon uutta sietämisestä ja kaipaamisesta, välttelemisestä ja levosta. Minun ihoni on väsynyt, mutta onnekseni vielä kiitollinen – kaikesta huolimatta.

Minun ihoni on minun. Se on turvani, suojani ja rajapintani maailmaa vastaan. Minun ihoni on ulottuvuuteni, tarjoamani suoja ja antamani lohdutus, kutittavat sormet, hymyilevä suu. Iho, joka kantaa, iho, joka jakaa, iho, joka saa.

Minun ihoni on minun. Koskettava.

Pohtien, Kaisa Puustinen

#halaus #läheisyys #perhearki #perhe #karanteeni #poikkeusolot #ikävä #kosketus #väsymys #uupuminen

Post scriptum: tätä kirjoitettassa vasta odotamme hallituksen päätöksiä rajoitusten purkamisesta ja koulujen ja päiväkotien yleisestä avaamisesta. Tiedämme, ettei suurkokoontumisia tapahdu ennen elokuun alkua.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *