Joskus joutuu elämään suhteen, jossa kaikki vanha kipu nousee pintaan
Jos kirjoittaisin kaiken, mitä olen oppinut parisuhderakkaudesta viimeisen puolentoista vuoden aikana, siitä syntyisi kokonainen kirja. Sydän särkyneenä kirjoittelen varmaan monta tekstiä ja jaan oivalluksiani.
Minulle parisuhderakkaus on ollut iso unelma. Ja kuitenkin olen kerta toisen jälkeen jäänyt ajattelemaan ja tuntemaan, etten osaa parisuhdetta. Minulla ei ole lapsuudesta suhdemallia, jota olisin halunnut omassa elämässäni toteuttaa. Sorruin käytökseen, jonka olin oppinut sivusta seuraamalla. Niin lapset tekevät – imevät itseensä asioita, jotka näkevät ja kuulevat.
Avioeroni jälkeen, kuusi vuotta sitten, aloin katsoa peiliin ihan tosissani. En osannut aikaisemmin. Ymmärsin, miten käyttäydyn ja miksi. Aloin tiedostaa sen, miten sopeutin käytöstäni ja pienensin itseäni, jotta en tulisi hylätyksi.
Luin, pohdin ja sitten pääsin parisuhteen korkeakouluun. Siihen suhteeseen jossa lapsuuden haavani nostettiin pintaan ja katsottavaksi. Olen nyt nähnyt, mitä hylkääminen ja torjuminen minulle tekevät ja miltä minusta tuntuu silloin, kun jään viimeiseksi. Olin kuin hukkuva, en aluksi ymmärtänyt, miksi.
Sitten aloin nähdä. Näin, mitä minulle lapsena tapahtui ja mitä olin kokenut. Ja minä opin parisuhdetta. Opin puhumaan ja olemaan rohkea. Ja mikä tärkeintä, opin rakastamaan toista ehdoitta – itsestä tuntui hyvältä se, että hyväksyin toisen kokonaan. Ymmärrän nyt, mitä tarkoittaa keskinäinen kunnioitus ja tahto. Ja mikä merkitys on parisuhteen liimalla, seksillä.
Vastavuoroisuus on sana, joka jää nyt elämään. Parisuhteessa kuuluu olla sanat sinulle ja sinulta. Minulle ja minulta. Ei vähempää.