Erokipua on sekin, kun tajuaa kysyvänsä, miksi minä en saanut pitkää liittoa

Taakse jääneen kesän aikana huomasin itsessäni hienoisen vihlaisun, kun näin ystävien facebook-päivityksiä pitkistä liitoistaan. On aikuiset lapset, ehkä lapsenlapsia, yhteinen historia ja nyt taas aikaa kahdestaan. Ja ne ehkä jo vähän syvemmälle sormeen uponneet sormukset – niissä on jotain liikuttavaa. Monta kertaa huomasin kesällä sanovani ääneen, kun eri ihmisistä puhuttiin, että niilläkin on tosi pitkä parisuhde. Sisin taisi työstää teemaa, joka nyt on noussut tietoisuuteeni.

Minusta on ihan käsittämätöntä ja niin hienoa, että monet ovat osanneet luotsata itsensä ja toisensa läpi nuoruuden hölmöilyistä ja kypsymättömyydestä siihen kohtaan, että eletään ties kuinka monetta kymmenettä hääpäivää.

En osaa olla kateellinen, mutta suren. Erosin kuusi vuotta sitten ja surin ihan kaikkea mahdollista, mutta tämä on ihan uusi ja yllättävä suru. Minäkin unelmoin siitä oikeasta ja loppuelämän kestävästä rakkaudesta. Maalailin prinsessaunelmia jo tyttönä enkä ole oikeastaan vielä lopettanut haaveilua, vaikka ikäni huomioiden vähän huonolta näyttää siihen, että vielä ehtisin kokea pitkän ja onnellisen liiton.

Erityisesti ihailen niitä pariskuntia, jotka ovat käyneet pariterapiassa ja yhdessä ohjaavat parisuhdekursseja. Mikä juttu sekin on? Oma haaveeni tietysti tuossa kummittelee. Rakastan ajatusta kumppanuudesta ja yhteisestä kiinnostuksesta parisuhteen kehittämiseen. Minusta on mahtavaa, kun vanhat parit tekevät työtä suhteen elävyyden säilyttämiseksi.

Totuus pitkissä liitoissaan elävistä on tietysti moninainen. Kaikissa liitoissa eivät elä ”Herttaset” vaan on kaiken maailman änkyräliittoja ja puhumattomuuden saarekkeita. Eronneen ja pitkän avioliiton haaveen pakkohaudanneen näkökulmasta vuosikymmeniä kestäneiden parisuhteet näyttävät silti niin ihanilta ja ruusunpunaisilta.

Terveisin, Miia Moisio