En enää ajattele eroa epäonnistumisena, vaan suhteena, joka täytti tehtävänsä
Lapsena kuulin usein eteläpohjalaisilta sukulaisiltani eroihin liittyvää vitsiä, jota kertoivat muistaakseni erityisesti naiset. Sopivassa tilanteessa lohkaistaan näin: – Eroa en ole ikinä harkinnut, mutta tappaa olen meinannut monta kertaa. Edelleen naurattaa. Vitsi on kuvaava ja tiivistää jotain olennaista vähintäänkin nyt pohjalaisesta mielenlaadusta. Se, mikä luvataan, niin pidetään. Näin juuri tapahtuikin mennessä maailmassa. Toisesta “pääsi eroon” vasta kuolemassa. Yhdessä oltiin vaikka sitten hammasta purren. Avioliitto oli ikuinen.
Kyllähän sitä vieläkin näin ajatellaan, kun astutaan alttarille ja perustetaan perhe. Kunnes kuolema meidät erottaa. Me pysymme yhdessä aina. Naistenlehtien sivuilta löytää myös säännöllisesti uuden rakkauden hehkutusta oli sitten takana kuinka monta suhdetta tahansa.
Koen itse olevani osa murrossukupolvea, joka ei tiedä mitä ajatella avioliitosta. Ympärille katsoessa avioliitosta tuntuu tulleen pätkäliittoja tai elämänvaiheliittoja. Eikä oma elämänikään muuta todista. Joku on joskus minulle kuvaillutkin, että ensin on parisuhde nuoruudessa, sitten seuraavan kanssa perustetaan perhe ja viimeiseksi on suhde, jossa vanhetaan yhdessä. Kolme pitkää suhdetta mahtuu hyvinkin ihmisen elämään.
Ajattelin pitkään, että ero on epäonnistuminen. Vain ja ainoastaa sitä. Vähintäänkin silloin, jos kuviossa on lapsia mukana. Tämän saman viestin kuulin useammasta osoitteesta suhteemme vedellessä viimeisiään. Teidän on pysyttävä yhdessä lasten takia. Yhdessä on pysyttävä. Lasten takia. Minä taas aloin nähdä yhä enemmän sitä, miten huonosti kaikki voimme.
Nykyään ajattelen, ettei ero ole joko-tai-kysymys. Ei ero ole epäonnistuminen ja pitkä liitto onnistuminen. Tai onhan se tietenkin niin, jos mittarina on vain yhdessä pysyminen. Mutta nykyään suhteelta vaaditaan enemmän. Enää ei riitä vain se, että ei petetä ja rahat tuodaan kotiin. Eikä jos on kerran vannottu rakkautta, niin ilmoitetaan, jos se muuttuu. Tämäkin pohjanmaalta kuultua.
Uskallanko ajatella, että onnistuimme, vaikka erosimme? Sillä me olemme onnistuneet monessa asiassa. Yhteistä matkaa on myös vielä edessä ja sen myötä paljon mahdollisuuksia onnistua.
Eroja on monenlaisia aivan niinkuin parisuhteitakin on monenlaisia. Huonompia ja parempia. Myös eron voi tehdä monella tavalla. Ja lapsen kannalta sillä nimenomaan on väliä, miten asiat tehdään tai miten ne menee. Kun oivalsin tämän, aloin myös katsella eron mahdollisuutta eri lailla. Mitä jos eroaminen olisikin parasta, mitä voisimme lapsillemme tässä tilanteessa tehdä? Mietin myös omaa motiiviani pysyä suhteessa, eikä sekään ollut kovin kaunista katseltavaa.
Suhde, jossa pysytään yhdessä vaikka sitten vihan voimalla ei tuntunutkaan enää hyvälle vaihtoehdolle. Päinvastoin se tuntui antavan luvan vastuuttomuudelle ja eräänlaiselle huonovointisuuden hellimiselle. Ajatus erillisistä, lähekkäin sijaitsevista kodeista taas alkoi houkutella. Olimme halunneet lapset ja halusimme edelleen kasvattaa heidät yhdessä. Jos parisuhteessa emme onnistuisikaan, niin voisimmeko kuitenkin onnistua vanhemmuudessa?
Hetkinen! Millä mittarilla taas mittaankaan sitä, ettemme ole onnistuneet parisuhteessa. Mitä jos suhteemme olikin kasvusuhde, jonka tehtävä täyttyi elämässämme. Uskallanko ajatella, että onnistuimme, vaikka erosimme? Sillä me olemme onnistuneet monessa asiassa. Yhteistä matkaa on myös vielä edessä ja sen myötä paljon mahdollisuuksia onnistua. Lapsen hento kuiskaus juuri ennen nukahtamista lohduttaa: – On niin kiva, kun te isin kanssa pystytte puhumaan, vaikka te olette eronneet. Niinpä. Aina ei ole ollut näin.