Mä en pelkää – vai pelkäänkö sittenkin?
Olen pohtinut viime viikkoina elämän rajallisuutta enemmän kuin pitkään aikaan. En ole paniikissa, mutta myönnän vähän pelkääväni, ennen kaikkea läheisten puolesta. Toki joskus käy mielessä myös oman elämän rajallisuus. Mielessä kaikuu oman pojan vakavat sanat:” Äiti, jos sinä kuolisit, niin sitten minulla ei olisi äitiä.”
Kuolemanpelko on ihmisen ydinpelko. Kun pelko on sopivan kokoinen, se suojaa elämää ja auttaa elämään täydesti. Kasvaessaan liian suureksi, pelkoa on vaikea hallita, se aiheuttaa kärsimystä ja kaventaa elämää. Myös lentopelon tyyppisten tarkkarajaisten pelkojen sekä ahdistuksen ja masennuksen alle kätkeytyy toisinaan pelko siitä, että elämä päättyy.
Me tarvitsemme toistemme läsnäoloa siihen, että voimme rauhoittua.
Nykytilanteessa, jossa kuulemme kuolemasta enemmän kuin yleensä, ei ole ihme, jos vähän pelottaa. Pelko on jo nyt suojannut meitä. Pelko sulki koulujen ovet ja siirsi suuren osan meistä etätöihin. Pelon ansiosta pidämme välimatkaa muihin emmekä mene kipeänä kauppaan. Mutta miten pitää pelko sopivan kokoisena? Näillä eväillä voi ainakin olla käyttöä.
Istun nojatuoliin, istutan pelon toiselle tuolille ja kysyn, mistä se haluaa minulle kertoa?
- Annan pelolleni nimen, kohtaan ja hyväksyn sen. Muistan, että niin kauan kuin on elämää, on myös kuolemanpelkoa. Siitä ei tarvitse päästä kokonaan eroon.
- Kiinnostun siitä, mistä pelkoni nousee. Miten paljon pelko kytkeytyy tilanteeseen, jossa nyt elän? Millä tavalla elämän rajallisuus on minua tai läheisiäni aiemmin koskettanut? Millaisia ajatuksia, muistoja, unia tai mielikuvia pelkooni liittyy? Istun nojatuoliin, istutan pelon toiselle tuolille ja kysyn, mistä se haluaa minulle kertoa?
- En ruoki pelkoani. Kun etsin tietoa, valitsen luotettavat lähteet. En anna kuolemanpelon täyttää koko näköalaani elämään. Otan hetkiä uutispimennossa. Panen merkille, miten elämä koko ajan jatkuu, omassa elämänpiirissäni ja muualla.
- Jaan pelkoni. Kuolemanpelon jakaminen auttaa säätelemään pelkoa. Kerron ihmiselle, joka on turvallinen ja joka on valmis kohtaamaan pelkoni. En puhu pelosta ihmiselle, jonka aavistan lietsovan pelkoani. En myöskään ihmiselle, joka kuittaisi pelkoni toteamalla, että ei tarvitse pelätä. Valitsen ihmisen, joka kuuntelee. “Ei tartte pelätä.” Näin itse toistelin ukkosta pelkäävälle pojalleni joitakin vuosia sitten. Sanat eivät auttaneet. Vasta, kun pieni mies tunsi korvaansa vasten äidin rauhallisen hengityksen, pelko tasaantui. Näinhän se on. Me tarvitsemme toistemme läsnäoloa siihen, että voimme rauhoittua. Myös nykytilanteessa. Aina läheisten apu ei riitä pelon kanssa pärjäämiseen. Tällöin on hyvä kääntyä ammattiauttajan puoleen.
- Pohdin sitä, miksi kannattaa uskaltaa elää. Kuolemanpelon vastavoimana virtaa elämännälkä. Mitä kaikkea haluan vielä nähdä ja kokea? Mikä kaikki elämässä on minua kantanut ja kantaa? Kun lopulta kuolen, niin mitä asioita kokemusrepussani kantaen voin sanoa, että elämässä oli sittenkin järkeä? Annan tuolle virralle lisää pyörteitä!
Terveisin Piia Nurhonen, perheneuvoja Joensuusta
Pssst. Tähkän Lauri, etkö sinä yhtään pelkää, oikeastiko?