Lapsiperheen yksinäisyys – miten sen voi murtaa?
”Kyllä nukkua pitää saada. Käykää vaikka vuorotellen kavereiden luona nukkumassa.” Olin ottanut neuvolassa puheeksi perheemme aikuisten jaksamisen. Järkevä neuvo osui jaksamisen alla olevaan kipuuni: ei meillä ollut sellaisia ystäviä, joiden luo olisi voinut mennä nukkumaan. Sen tajuaminen hiljensi hetkessä: olin epäonnistunut luomaan läheisiä ihmissuhteita.
Tosiasioisen tajuamisen lisäksi mielessä ja vatsan pohjassa häivähti yksinäisyyden häpeä.
Olimme muuttaneet nuorina aikuisina ja tuoreena parina uudelle paikkakunnalle, tehneet työtä ja saaneet pian lapsia. Meillä oli tuttuja, juttuseuraa leikkikentällä. Oli myös ystäväksi tullut lapsenvahti tosi tärkeisiin tilanteisiin. Ne ihmiset, joille olisi voinut tarjoutua nukkumaan olivat maantieteellisesti laajalla, vähintään sadan kilometrin päässä. Kun turvaverkko on kaukana, se tuntuu yksin jäämiseltä. Tosiasioiden tajuamisen lisäksi mielessä ja vatsan pohjassa häivähti yksinäisyyden häpeä.
Yksinäisyyttä joskus kokeneelle siihen liittyy tunnekuormaa ja selviytymiskeinoja. Ulkopuolelle jäänyt vetäytyy, ettei tulisi pahemmin torjutuksi. Reipas itse selviytyjä ja keinojen keksijä nostaa helposti rimaa yhä korkeammalle, kun ei luota saavansa apua. Nämä usein lapsuudesta nousevat mallit aktivoituvat huomaamatta ja ympärille kasvaa muuri, koska voi näyttää pärjäävältä, kun tarvitsisi apua. Yksinäisyys on kuin itselleen kuoria kasvattava maatuska-nukke: sen alle jää toinen hahmo ja sitä yrittää pitää koossa uudella kuorella.
Vanhemman yksinäisyys voi laajentua koskemaan koko perhettä. Se on luonnollista, koska lapsiperhe elää symbioottista me-aikaa vuorokauden ympäri. Kun isoveli viedään esikouluun, kaksi nuorempaa otetaan mukaan. Jos taapero itkee korvakipua, myös vilkas nelivuotias on mukana lääkärissä ja apteekissa. ”Me” olemme silloin yksikkö, joka saa apua tai ei. Aikuinen kavahtaa myös pelkoa, että lapset joutuisivat ottamaan liian suuren vastuun. Yksikön kaksi aikuista ei mitenkään voi aina olla yhdessä jakamassa arkea. Silloin toinen voi helposti kokea jäävänsä kantamaan yksin suuremman vastuun.
Vanhemman yksinäisyys voi laajentua koskemaan koko perhettä.
Perheen syntyessä on tavallista, että parisuhteen alun ihastuttava me-aika on lähellä. Vaikka lapsen odottaminen ja syntyminen on voinut lisätä läheisyyttä ja sitoutumista, ei kahdenkeskisyyden muuttumista voi ennakoida. Pettymys voi purkautua tunteeseen, että jäin tässäkin suhteessa yksin.
Yksinäisyys on tuhoisaa milloin ja kenelle tahansa. Vaikka puhumme enemmän lasten, nuorten ja vanhusten yksinäisyydesta, voi keskellä perhe-elämää kaivata ystäviä, perheen ulkopuolisia kontakteja tai jäädä vaille puolison tukkea. Tätä ei huma ulkoapäin. Eihän kukaan tiedä, mitä tarvitsen, ellen kerro sitä. Puhuminen on avain yhteyteen ja se kannattaa ottaa käyttöön.
Saamani ohje lääkäriltä nukkumiseen oli hyvä vaikka se ei toiminut meillä. Jouduimme etsimään tietämme itse. Samalla tulimme aktiivisiksi toisiin päin. Tosin särömme ja vaikeutemmekin näkyivät enemmän – inhimillisyytemme vuoksi me tarvitsemme apua ja yhteyttä. Muutaman näkökulman olen löytänyt matkaltamme lähemmäs toisia:
- Mihin voin arjessa pyytää apua? Ja keneltä? Arkea voi pilkkoa pienempiin osiin ja miettiä pieniä helpotuksia. Työkaverin perheestä saattaa löytyä lastenhoidosta kiinnostunut teini, naapurista hätäapu koiran ulkoilutukseen, lasten kavereiden vanhempien kanssa voi sopia yhteistyöstä.
- Miten hoidan yhteyttä puolisoon? Puhu, miten voit itse, ja kuuntele toista. Miettikää yhdessä, mitä haluatte. Jos keskusteluista tulee helposti kilpailu, kummalla on rankempaa, etsikää keskusteluun apua.
- Ole ymmärtäväinen itsellesi. Puhu niistä asioista, joista ensin haluaisit vaieta. Yllättäen voit löytää myös yhteyttä.
Puhuminen on avain yhteyteen ja sitä kannattaa käyttää
Kerran olin lasten kanssa uimarannalla, lepäsin penkillä ja katsoin upeaa maisemaa. Puolituttu vanhempi nainen kysyi, saako liittyä seuraan vai halusinko olla yksin. Juttelimme lämpimässä kesäillassa tovin. Lähtiessään hän sanoi: ”Kiitos, kun sain katsoa lapsia.” Minulle se oli ollut kahden aikuisen hetki.