Kuolinvuoteen vierellä – matka, jota yhtä aikaa halusin enkä olisi koskaan halunnut tehdä

Tyttö kulkee tiellä reppu selässään ja vilkuttaa
Hyvää matkaa, lähtijälle ja jääjälle! Kuva: Kalisto99 pixabay

Elämäni aikana olen tehnyt monenlaisia matkoja. Yksi niistä on ollut sellainen, jota kukaan ei elämäänsä toivo. Moni haluaa silti sille osallistua. Sitä ei voi itse aikatauluttaa eikä matkaohjelmaan vaikuttaa. Usein se tulee vastaan yllättäen, joskus siihen on ainakin teoriassa voinut henkisesti valmistautua. Sille matkalle osallistuminen on vapaaehtoista ja siitä on lupa kieltäytyä. Joskus sille ei ehdi tai pääse mukaan, vaikka koko sydämestään haluaisi. Minä halusin ja onnekseni pääsin. Ja sen matkan tulen muistamaan loppuikäni.

Matkakohteeni oli hoivakoti, jossa omaiseni oli lähestymässä kuolemaa. Minulle se ei ollut kaukana, vain 15 km päästä kodistani. Saatettavalleni matkan pää oli sekä ihan siinä, viimeisen henkäyksen päässä että jossain tuntemattomassa, ajattomassa ikuisuudessa. Saattomatka kesti vain viisi vuorokautta, mutta se aika oli toisenlaatuista kuin koskaan ennen.

On elettävä sen todellisuuden kanssa, että toisen lähtö voi tapahtua hetkenä minä hyvänsä

Tuntui absurdilta odottaa joka hetki jotain, mitä ei olisi halunnut tapahtuvaksi ollenkaan. Laittautua taas yhden saattomatkapäivän jälkeen yöpuulle retkisänkyyn saatettavan viereen miettien, uskaltaako ummistaa silmiään. Ja herätä uuteen aamuun todeten, että matka jatkuu vielä. Jossain vaiheessa ajattelin uupuneena, että olisi paljon helpompaa jaksaa, jos voisi tietää etukäteen, milloin tullaan pääteasemalle. Olin väärässä. Tällä matkalla ei helppoja reittejä olekaan. On elettävä sen todellisuuden kanssa, että toisen lähtö voi tapahtua hetkenä minä hyvänsä tai voi mennä viikkoja, jopa kuukausia. Joskus lähtöhetkessä ei pääse olemaan mukana, vaikka kuinka toivoisi. Joskus saatettava vain livahtaa pois omia aikojaan saatettavan poistuttua hetkeksi paikalta.

Kyse ei ole H-hetken metsästyksestä, siitä että varmasti olisin paikalla ja hereillä

Jonain yön tuntina oivalsin, että kyse ei ole H-hetken metsästyksestä. Siitä, että varmasti olisin paikalla ja hereillä, jotta voisin saada tehtäväni kunnialla hoidettua loppuun asti. Ymmärsin, ettei tämä ole suoritus, vaan nimensä mukaisesti saattomatka. Sen olin jo elämässä oppinut, että matkoilla tulee vastaan yllätyksiä ja hyvistä suunnitelmista huolimatta asiat menevät usein jollain ihan muulla tavalla. Tärkeää oli tajuta, että tämä ei ole minun matkani, vaan minä olen tässä sivuhenkilö. Tehtäväni oli saatella lähtijä matkalleen tuntemattomaan niin hyvin ja rakkaudellisesti kuin vain kykenin. Minulle se tarkoitti läsnäoloa, kädestä pitämistä, paijaamista, laulelua sekä iltarukousten ja siunaussanojen lausumista yhä uudelleen. Se oli tilanteen seuraamista ja muille läheisille tiedottamista. Siihen kuului myös hajuveden suihkauttelua, vaikka myöhemmin luin, että saatettavan aistit eivät ehkä sitä enää tavoittaneetkaan.

Hän tunnisti minut ja hymyili ennen kuin  vaipui jonnekin, josta en voinut häntä tavoittaa

Huippuhetki oli se kerta, kun saatettava jaksoi nostaa kätensä ja silitti kasvojani ja hiuksiani viimeisen kerran. Ja se, kun hän vielä tunnisti minut ja hymyili ennen kuin väsähti ja vaipui jonnekin, josta en  voinut häntä tavoittaa. Ne ovat lahjoja, joita en unohda.

Sitten huomasin, että saatettava ei enää pidä kädestäni kiinni. Hänen kätensä lepäsi passiivisesti paikallaan, niin kuin kaikki hänessä. Muistin, kuinka vastasyntynyt lapseni puristi tiukasti sormeani. Kiinni takertumalla hän turvasi vaistonvaraisesti elintaipaleensa jatkon. Nyt minä olin se, joka puristi toisen kättä. Yhteytemme riippui minun otteestani. Hän oli jo matkallaan pois, minä tarrauduin vielä hänen fyysiseen läsnäoloonsa.

Saatettava sinnittelee, minä uuvun

Tuli aamu, jolloin viestitin ystävälleni: ”Saatettava sinnittelee, minä uuvun”. Kun  pystyin vain itkemään, tajusin, etten kykene hoitamaan saattajan tehtävääni. Oli syytä lähteä tauolle hoivakodin ulkopuolelle. Hain Ikeasta hyllyjä uuteen kotiin. Siellä kävellessäni ajattelin ahdistuneena, että mitä ihmettä minä täällä teen. Vartiopaikan jättäminen tuntui vaikealta, samoin poissaoleminen. Silti tauko oli välttämätön. Sain palautettua voimiani, joita lopun lähestyessä todella tarvittiin.

Voiman lähteitäni olivat puoliso, aikuiset lapseni ja ystävät, joille pystyin jakamaan matkan tunnelmia ja sen eri vaiheita. Lähiesimieheni viesti oli: ”Rauhaa, voimaa ja siunausta yhteisiin viimeisiin hetkiin teille molemmille”. Se oli tärkeä lupa olla rauhassa siinä tehtävässä, jossa silloin olin, huolehtimatta työasioista.

Yöenkeli, joka päivisin pulppusi iloenergiaa, mutta yöllä muuttui lempeäksi rauhan lähteeksi

Muita tärkeitä ihmisiä saattomatkan varrella olivat hoivakodin hoitajat. Omahoitaja, joka suri kanssani hänellekin läheiseksi tulleen ihmisen poislähtöä. Hoitaja, joka taikoi kasvissyöjälle sopivaa syötävää, vaikka listalla oli liharuokaa. Yöenkeli oli hoitaja, joka päivisin pulppusi iloenergiaa, mutta yöllä muuttui lempeäksi rauhan lähteeksi ja sai pelkällä olemuksellaan sekä saatettavan että minut rauhoittumaan.

Hoitaja sanoi: Nyt näyttää siltä, että…

Lopulta koitti se aamu, jolloin kokenut hoitaja sanoi: ”Nyt näyttää siltä, että…” Sen jälkeen odotuksen sävy muuttui. Tiesin, että yhteisen matkamme pääteasema on lähellä. Ja sitten se hetki koitti. Saatettavani lähti, minä jäin. Saattomatkani päättyi, surun matka jatkui.

”Elämän taitteet

tunnistaa haikeudesta

siitä että hetken

eilinen ja huominen

ovat rinnakkain.

Toinen hipaisee oikeaa

toinen vasenta kammiota

ja sydän on tunteista hellä

Muutaman lyönnin nuo kaksi

voivat jakaa kokemansa

vuodattaa kahdesta

kanavasta vuotensa.

Sitten menneen on mentävä

tulevan on tultava

ja ihmisen jatkettava

tietämättä matkaa.”

[runo: Elina Salminen]

Hyviä matkoja toivottaen,

Paula Ruotsalainen,perheneuvoja

Kommentit (5)
  1. Kirsi-Mari Järvinen
    22.9.2020, 19:56

    ❤️ olipa lohduttava kirjoitus! Minulla on aivan samanlainen kokemus, kun äitini lähti viimeiselle matkalle elokuussa. Ensin ajattelin, että kokemus oli niin voimakas, etten välttämättä olisikaan halunnut kokea sitä lainkaan ja kuitenkin olen lohduttanut itseäni, että parasta mitään koskaan pystyin äidilleni antamaan oli se, että saatoin hänet viimeiselle tuntemattomalle matkalle. Pelottava ja samalla niin kaunis kokemus❤️ kunpa olisin vielä paremmin osannut varautua kaikkeen.

    1. Paula Ruotsalainen
      23.9.2020, 08:56

      Lämmin osanotto suruusi! Kiitos, kun jaoit oman kokemuksesi. Terv. Paula

    2. paularuotsalainen
      3.10.2020, 07:48

      Kiitos Kirsi-Mari! Miten hienosti sanoitit tuota. Saattomatka on todella suuri ja kaunis lahja lähtijälle.<3

  2. Niin kaunista, tuttuak7n…

    1. paularuotsalainen
      3.10.2020, 07:48

      <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *