TORONTO PRO SUPERSHOW KUTSUU – MIKSI KISAAN?

Elämäni tähän astisesti suurin seikkailu käynnistyy huomenna. Tai itseasiassa ollaan jo matkalla Helsinki-Vantaan lentokenttää, jossa yövytään aikaisen lennon vuoksi. Laukut on pakattu, eväät kokkailtu ja viimeiset treenit on jumpattu. Tässä lähdön hetkinä ja viimeisinä oikeina treenipäivinä ennen seitsemän ja puolen viikon kisaturneeta Pohjois-Amerikassa on taas tullut kelattua kaikenlaista.
Mulla itselläni on ihan hemmetinmoinen into ja motivaatio tehdä asioita oikein kilpaurheilun vuoksi. Joku saattaa nähdä tämän pelkkänä suorittamisena, mutta itselleni tämä kokonaisuus on aivan hemmetin mielenkiintoinen ja innostava asia työstää. Strategista suunnittelua, suunnitelman toteuttamista, tulosten seurantaa sekä ongelman ratkaisua yhdistellen sopivasti luovuutta ja maalaisjärkeä. Tämän avulla saan itsestäni parhaimman draivin irti, ja pääsen toteuttamaan itseäni. Tämä on intohimoni, ja rakastan sitä niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä.
Ehkä itsekin vasta tajusin asian jujun omasta suhteestani kilpaurheiluun, sillä edellisiä lauseita kirjoittaessani tunsin kuinka silmäni lähtivät kiilumaan ja sydän alkoi pamppailla rinnassa. Tämä koko homma on vaan aivan mahtavaa. Tarkoitukseni ei ole muuttaa itseäni millään lailla, vaan oikeastaan valjastaa itsessäni piilevä potentiaali ja voimavarat parhaaseen iskuun, jotta saisin aikaan jotain, josta en ole aivan varma mitä siitä tulee, muutakuin jotain todella siistiä. Kisapreppi on se hetki, jolloin kaivetaan esiin pohjatyön tuloksia, ja joka ikisellä prepillä olen päässyt useita kertoja kiinni siihen hetkeen, jossa hihkaisen oman pääni sisällä, että “hitto mitä olen saanut aikaiseksi” sekä vapaaohjelman kuin fysiikankin parissa. Ja joo joo, aina joku on kovempi, mutta vertaan aina omaa kehitystäni itseeni ja siihen, mistä olen itse lähtenyt. Se vaan voimaannuttaa niin paljon, kun huomaa ylittävänsä itsensä, ja tämä heijastuu ihan selkeästi myös muille elämän osa-alueille.

En rehellisesti osaa kuvailla, mihin tässä kilpaurheilussa tähtään, mutta joku siinä vaan vetää puoleensa niin perkuleesti. Unelmani ovat melko abstrakteja, ja urheilun parissa kasvaneena olen oppinut tämän sopivan itselleni parhaiten. Tarkat kiveenhakatut tavoitteet usein lähtevät jarruttamaan itseäni ja ottavat usein liian ison vallan pääni sisällä. Silloin tavoitteiden toteuttamisesta tulee itselläni liian totista suorittamista, ja monesti nautinto muuttuu tällöin pakonomaiseksi suorittamiseksi, ja itse luodut paineet lähtevät pakkautumaan sekoittamaan tämän likan päätä ja syövyttäen aitoa innostusta. Tämänkin ymmärtämisessä meni itselläni todella kauan, sillä omien havaintojeni perusteella kilpaurheilussa tunnutaan suosivan yltiötavoitteellista mentaliteettiä. Aina pitäisi tavoitella voittoa, ja ikinä ei saisi lähteä kilpailuihin vain kokeilemaan, sillä “senhän takia suomalaiset eivät enää pärjää maailmalla”. Yritin iskeä itseäni tähän muottiin liian pitkään.
Noh, joka kerta kun olen “lähtenyt voittamaan” olen stressannut itseni suohon ja kisatilanteessa feilannut aivan täysin. Puolestaan rennon rauhallisella fiiliksellä ikään kuin testaamaan lähteminen on tuottanut aina parhaat tulokset. Esimerkiksi Arnold Amateur Europeen lähdin rehellisesti testaamaan omaa iskuani kv-lavoilla saman syksyn MM-skaboja ajatellen. Loppupeleissä en sitten päässyt edes koko MM-kisaan asti, kun voitin koko skaban overall-vertailua myöten ja sain ammattilaiskortin. Hups.
En siis todellakaan tiedä, mitä tämä tuleva kisaturnee tuo tullessaan. Voin ihan hyvin olla viimeinen tai ensimmäinen tai jotain siltä väliltä. Suoraan sanottuna, en ole lähdössä voittamaan, koska mikään voitto tai huikea sijoitus ei ole tullut tähän mennessä itselläni niitä hakemalla. Hyvä sijoitus tulee, jos on tullakseen, mutta se ei silti tarkoita, ettenkö haluaisi pärjätä yhtään sen vähempää. Haluan sitä aivan perkuleesti, mutta tiedän, että siellä kisalavalla onnistuessani se ei ole enää minun käsissäni. Tuomarit tekevät tuomionsa ja kilpakumppanit ovat joko minua parempia tai huonompia. Jossain kisassa voit olla korkealla, ja seuraavassa taas pohjalla. Tämä on tuolla rapakon takana aivan normaalia, ja eihän sitä voi tietää, ellei itseään pistä likoon. Draivia multa löytyy ihan riittävästi ilman, että yrittäisin saada sitä jotain kautta väkisin lisää. Sitä löytyy ihan niinkin paljon, että joudun oikeasti hillitsemään itseäni.

Ehkä sitten pelkään epäonnistua tai ehkä en. Olen kyllä feilannut sen verran monta kertaa, että tiedän, että kaikesta selviää, eikä niihin kuole. Ymmärrän kyllä tarpeen tullen feilanneeni, ja piru että on joskus kirpaissut syvältä, että sen sähköiskun ja sisuskalujen muljahtamisen on voinut tuntea toisinaan ihan fyysisesti. Näistä kuitenkin joka kerta oppii. Joka kerta siis joko onnistun tai opin. Joka tapauksessa uskon itseeni lujaa ja tiedän, että minussa on sitä jotain, koska olen päässyt jopa näinkin pitkälle.
Kovasti kyllä toivon päätyväni mahdollisimman hyvälle sijoitukselle, ja konkreettisesti tavoittelen seisoskelevani podiumilla eli kuuden parhaan joukossa. Tietty jokainen tulevasta neljästä kisasta Torontossa, Miamissa, Chicagossa ja Vancouverissa on oma kokonaisuutensa, ja lopputulokseen varmasti myös vaikuttaa vahvasti vastustajarepertuaari eli kilpailijalistan sisältö sekä oma onnistuminen vapaaohjelmassa.
Mulle unelmat ovat mielettömiä ja enemmän abstrakteja asioita, jotka toteutuessaan tuntuvat uskomattomalta. Tavoitteet ovat enemmänkin rasti ruutuun asioita, jotka toteutuessaan ovat ikään kuin suorituksia. Niistä voi toki olla todella tyytyväinen, mutta ne eivät itselläni aiheuta sen suurempia tunteenpurkauksia. Tämän kilpailureissun myötä saan jo itsessään yhden todella merkittävän ja minulle tärkeän unelman toteutettua, ja se on tälle pienelle tytölle jo paljon. Katsotaan siis mitä se tuo tullessaan, ja varmasti koen tunteita laidasta laitaan.

 
Tällä hetkellä olen onnellinen ja todella innoissani. Tämä reissu tulee varmasti olemaan aika ikimuistoinen, ja pääsen jakamaan tämän kokemuksen rakkaan paremman puoliskoni kanssa. Ja herranjestas. Pääsen toteuttamaan yhden unelmistani ja viettämään ammattilaisurheilijan elämää kilpaillen pitkin Pohjois-Amerikkaa. Hemmetti vie. En olisi vielä muutamia vuosia sitten tällaista uskonut. En voi olla muuta kuin kiitollinen. <3

Mahtavan keväistä viikonvaihdetta!

Tsekkaa myös: Kisaturnee häämöttää – Miten preppi on kulkenut?

Edellinen juttuni: Protskukorneri – Vaihtoehtoja kanalle ja rahkalle!

♥  SEURAA MINUA  ♥
Bloglovin // Facebook // Instagram // YouTube
Snapchat: piiapajunen