VUOSI SITTEN TEIN POSITIIVISEN RASKAUSTESTIN

Ajattelin ensin, että kirjoitan tämän tekstin äitienpäiväksi. Sitten ajattelin, että ehkäpä jätän sen julkaisematta, koska halusin keskittyä vähän keveämpiin ja iloisempiin asioihin, ja ehkä muuhunkin kuin raskauteen. Mutta kolmannessa hetkessä halusinkin julkaista tämän, vaikka sitten päivän myöhässä. Koska itse olen saanut niin paljon vertaistukea avoimesta keskustelusta vaikeiden asioiden äärellä.

Ehkä haluan myös tuoda esille sitä kirjoa, millaisia reittejä meillä kaikilla on ylipäätään elämässään. Koska ei se elämä kellään alusta loppuun asti ole. Ja että vaikka välillä elämässä on käytävä läpi raskaitakin asioita, niin kaikesta voi selvitä. Ja vaikka taakka harteilla olisikin painava, niin se elämä voi silti olla tosi hyvää, upeaa, ihanaa, keveää ja hauskaakin. Että raskaat asiat eivät murenna kaikkea sitä hyvää, vaikka hetkittäin voisikin siltä tuntua. Ja että vaikka kaikki olisikin tosi hyvin, niin välillä murheet ja huolet voivat vallata pään. Ja se on ihan okei.

+ Itsekkäästi: Tämä kirjoittaminen on mulle niin hyvää terapiaa. Eli oma lehmä ojassa.

Vuosi sitten alkoi elämäni hurjin matka

Eilen oli äitienpäivä. Vuosi sitten tuo merkkipäivä sai osaltani uuden merkityksen. Tein silloin ensimmäisen raskaustestini ikinä. Ja se oli positiivinen. Tämä onnensekaisissa ja hämmentyneissä tunteissa alkanut matka päättyi kuitenkin suureen suruun kesän lopulla. Kesän vaihtuessa syksyyn ajattelin, että niin moni asia on nyt pilattu meiltä pysyvästi ikävillä varjoilla. Että hääpäivämme muistuttaa aina jatkossa vain pienen poikamme lasketusta-ajasta, joka olisi sattunut juuri kohdalleen. Ja että äitienpäivän yllä on varjo, joka muistuttaa murheellisuudessaan vain siitä, joka jäi saamatta.

Kun äitienpäivä tänä keväänä lähestyi, sain onnekseni huomata, ettei se tuntunutkaan ajatuksena varjostavalta. Että se lähestyvä päivä tuntui jopa ihanalta. Sitä ei varjostanut muisto positiivisesta raskaustestistä, vaan tämä oli muuttunut kauniiksi muistoksi meidän pienestä pojastamme. Juhlistaisin äitienpäivää nyt yhden pienen enkelipojan ja tämän vielä syntymättömän tyttölapsen äitinä. Tuntui hyvältä, että elämässä on niin paljon valoa. Tuntui hyvältä olla niin keveällä mielellä tästä kaikesta.

Mikä päivä on minua varten?

Kunnes tuli lauantai. Se tarvitsi vain yhden triggerin. Ihan tavallisen ja jopa kauniin asian, joka osuu minuun lujaa. Sellaisen, jossa ei pitäisi olla mitään kummalisempaa, mutta se sai minut yllätyksekseni murenemaan. Aloin uudelleen sisäistämään sitä, mikä jäi saamatta. Mihin minua ei ollut kelpuutettu. Mitä niin monelle muulle on jo annettu paitsi minulle. Mitä minun täytyy kantaa harteillani lopun elämääni. Vaikka tunnen olevani äärimmäisen etuoikeutettu, kun olemme saaneet tällaisen mahdollisuuden kaiken menettämämme jälkeen, niin se ei poista sitä faktaa, että välillä sattuu edelleen aivan perkeleesti.

Huomasin samaisena lauantaina myös vietettävän lapsettomien lauantaita. Kävin läpi siihen liittyviä julkaisuita. Tajusin, että päivän sisältöhän osui vahvasti myös minuun, ja koin saavani näistä aivan valtavasti vertaistukea ja ymmärrystä. Tunsin päivän olevan tehty minulle jopa enemmän kuin äitienpäivän. Kun näiden asioiden kanssa on tullut painittua kipeästi ja syvällä. Ja kun niiden kipeiden tunteiden kanssa painin jo valmiiksi tuona lauantaina.

Tuntui, että sain vertaistukea siihen, kun on jotain niin hartaasti toivottua on jäänyt saamatta. Miten meidän kodissa on paikka edelleen tyhjänä, ja se sattuu. Miten tietyt hyvää tarkoittavat sanat ihmisiltä satuttavat. Miten minusta ja äitiydestäni tehdään oletuksia, vaikkakin hyvää tarkoittaen ja täysin tahattomasti. Miten tiedän, kuinka raskaalta ja kipeältä kaikki lapsitoiveeseen ja äitiyteen liittyvä voi tuntua. Se sattuu aina ajoittain edelleen, vaikka niin paljon hyvää ja onnellista on tässä ja nyt. Ja miten paljon onnea meille on tulossa.

Silti lapsettomien lauantai tuntui myös väärältä. Varsinkin nyt, kun ”olen onnellisesti ja pitkällä raskaana”. Vaikka seuraan edelleen aktiivisesti ja enemmän menetyksen kohdanneiden kanavia kuin ”heinäkuisien” keskusteluita. Vaikka koen toisinaan kuuluvani edelleen enemmän lapsensa menettäneiden joukkoon kuin esikoisensa odottavien. Koska enhän mä odota esikoistamme, vaikka ulospäin se siltä näyttäisikin. Ja vaikka elämä on antanut näin upean mahdollisuuden, niin samat tunteet vievät mukanaan välillä edelleen. Silti tuntui, etten olisi oikeutettu tuohonkaan päivään. Muttei äitienpäiväkään tuntunut sopivalta. Mikä päivä on minua varten? Hämmenti.

positiivisen raskaustestin

Vuosi sitten alkoi matkani äidiksi

Tasan vuosi sitten alkoi kasvaminen äidiksi. Sain aloittaa matkan kohti elämäni suurinta mullistusta. Se oli kaunista. Hämmentävää ja jännittävää. Epäilyksiä ja naiivia luottoa. Että kyllä kaikki menee hyvin. Kunnes tämä perustavanlaatuinen turvallisuudentunne koki rajun kolauksen ja kaikki romahti.

Asiat eivät menneetkään kuin piti. Ei edes lähellekään. Sain saattaa esikoisemme maailmaan Taysilla aivan liian varhain. Hyvästien jättäminen ja niistä selviäminen sattui enemmän kuin mikään kokemani tämän elämän aikana. Luulin kuolevani. Toivoin välillä kuolevani. Huh, niin pahalta musta oikeasti sillon tuntui.

Tämä kaikki teki minusta kuitenkin äidin. Vaikkei moni sitä ehkä näin näekään. Moni edelleen jaksaa minulle toitottaa sitä, että  lapsi sitten muuttaa kaiken. Ja että kyllä opit armollisuutta itseäsi kohtaan kun lapsi tulee. Olen sisäistänyt sen jo. Se, että saa katsoa elotonta lastaan edessään, muuttaa myös kaiken. Se, että ei ole kuukausikaupalla voimia kuin aivan välttämättömään, opettaa myös aika paljon armollisuutta ja joustavuutta pakon kautta. Se, että voi huomata jälkeenpäin, ettei mikään ympärillä pysähtynytkään, vaikka oma elämä pysähtyi, antaa aika paljon perspektiiviä. Ja näin jälkikäteen katsottuna myös luottoa tulevaan. Koska siitäkin selvittiin, ja elämästä löytyikin taas niin paljon hyvää ja elämisen arvoista.

Oletukset välillä sattuvat

Välillä myös tietyt oletukset äitiydestäni sattuvat, vaikkei niillä ole tosiaankaan sellaista tarkoitettu. Tiedän sen. Välillä pyytämättömät neuvot sattuvat. Välillä nämä varoittelut ja ”ootapa vaan”-viestit sattuvat. Ne sattuvat, kun niihin sisältyy tahtomattaan se ajatus, etten tiedä millaista on olla äiti. Omassa päässäni se on muistutus siitä, että se on minulta kertaalleen riistetty, vaikkei viestiä tietenkään ole näin tarkoitettu. Erityisesti sattuvat kuitenkin ne viestit, joissa rivien välissä on oletus, etten ole kokenut mitään lähellekään niin mullistavaa kuin lapsen saaminen. Enkä olekaan. En samassa muodossa.

Mutta moni asia on koettu läpi oman lapsen menetyksen kautta, josta harvalla ei ole tietoakaan, miten se voi mullistaa kaiken. Mitä se on opettunut tai pitänyt sisällään. Miten siinä on joutunut kasvamaan ja mitä käsittelemään. Miten se on vaikuttanut ja vaikuttaa nyt sekä tulevaisuudessa niin moneen. Ei minua jännitä se, että kaikki voi mennä kertaheitolla ihan uusiksi. Ei minua jännitä mahdolliset unettomat yöt. Ei minua jännitä se, että resurssit voivat olla todella tiukilla. Ei minua jännitä se, että mitä tapahtuu parisuhteelle ja sen dynamiikalle lapsen saannin jälkeen. Ei minua tarvitse näistä varoitella.

Been there done that, ja vielä niin, että joka aamu heräät kauhunsekaisissa ajatuksissa painajaiseen, jonka toteat olevan oma elämäsi. En siis näe ongelmaa samaisissa ”muuttuneissa olosuhteissa” siihen, että asiat ovat perustavanlaatuisesti nyt tällä kertaa hyvin. Kun kaikki ovat (olettavasti) terveinä ja elossa. Vaikka yksi puuttuukin edelleen ikuisesti, mutta on aina tärkeänä ja rakkaana osana meidän elämäämme ja perhettämme.

Identiteetin muutoksesta ja kasvusta

Tasan vuosi sitten äitienpäivänä olin raskaana. Nyt vuosi eteenpäin samaisen merkkipäivän ylitettyä olen ”yhä” raskaana. Vuosi sitten sain jo visualisoida tuota seuraavaa äitienpäivää, jolloin minulla olisi neljän kuukauden ikäinen pieni ihminen sylissä. Nyt olen seitsemännellä kuulla raskaana ja pienen enkelipojan äiti. Se äidinrakkaus on ihan valtavaa. Sanoinkuvailematonta.

Miten paljon voi rakastaa pientä lasta, jota ei koskaan elossa tavannutkaan. Miten paljon on voinut rakastaa tätä sisällään kasvavaa pientä jo niin varhaisista viikoista alkaen. Ensimmäisessä raskaudessa en päässyt samaiseen tunteeseen kiinni. Se raskaus meni onnellisessa hattarassa ja ihanassa hämmennyksessä. Tässä raskaudessa olin jo alusta asti sisäistänyt, mitä tässä on ihan totta pelissä. Olin jo saanut valmiiksi kasvaa hyvin pitkälle äidin identiteettiin, eikä sitä tarvinnut käydä lähellekään läpi alusta.

Henkinen tunnelataus ja konkretian tunne tästä lapsesta on aivan omaa luokkaansa tässä raskaudessa verrattuna ensimmäiseen. Myös lapsen isällä. Olen tästä jo siksi ihan saakelin onnellinen, sillä tällaisen kiintymissuhteen luominen kuulemma ei ole itsestäänselvyys uudessa raskaudessa menetyksen jälkeen. Eikä edes ihan puhtaalta pöydältä lähdettäessä. Tämä meidän lapsemme ei tunnu laisinkaan vieraalta. Sitä ei ole vaikea hahmottaa, ja siihen on ollut niin helppo kiintyä. Tuntuu kuin hän olisi jo tässä.

Matka on ollut eheyttävä

Vaikka toisinaan aika synkänkin kuuloisia asioita olen täällä avannut, niin näen tämän koko matkan kuitenkin aivan todella kauniina. Myös ne kipeät muistot ja harmaat ajat ovat saaneet uudenlaisen kaiun. Kauniit muistot tasan vuoden takaa ovat edelleen kauniita. Mikään myöhemmin vastaantullut kamaluus ei ole voinut meiltä niitä kauniita muistoja pilata tai varjoillaan tummemmaksi värjätä. Eli vaikka tänne toisinaan syvimpiä tuntojani aika paljaana ja karun kuuloisena ehkä kirjoittelenkin, niin koen olevani äärimmäisen onnekas ja onnellinen.

Välillä silti tuntuu, että tämä kaikki väsyttää ja uuvuttaa ihan hirvittävästi. On se raskas taakka kantaa, mutta jos tänne asti ollaan selvitty, niin selvitään jatkossakin. Onneksi elämässä on niin paljon ihanaa ja kaunista. Ja tämä pieni paketti, jonka arvioituun toimitusaikaan on tänään tasan kymmenen viikkoa. Siinä on taas varmasti ihan oma tunnerytäkkä läpi käytävänä. Olisi jo muutenkin, mutta mausteena nuo kaikki taustat. Mutta silti. Odotan sitä hetkeä jo niin paljon. Kun tapaamme kasvokkain. Vihdoin.

Calvin Klein-bralette *TÄÄLTÄ
Calvin Klein alushousut: *TÄÄLTÄ

Näin viime yönä unta. Unta, jossa olin turtunut. Unta, jossa menetyksiä oli tullut vielä kaksi lisää. Varhaisia ja myöhempiä. Unessa ostin raskaustestin nähdäkseni, josko se raskausruljanssi alkasi taas alusta. Taas uudelleen. Samat tutut viikot ilman, että voisin tietää, onko tämäkin alusta ehkä alkava kerta yhtä tyhjän kanssa.

Aamulla heräsin. Olin onneksi nukkunut hyvin ja mieli oli unesta huolimatta valoisa. Odottelin silti, että milloin aamuisin usein sisälläni nukkuva pieni ihminen potkaisisi ilmoittaakseen kaiken olevan kunnossa. Ettei unessa varmasti olisi mitään totuusperää, vaikken uniin tai taikauskoon uskokaan. Aamupalan syötyäni hän heräsi. Iho kummun päällä lähti taas pomppimaan. Tuntui hirvittävän hyvältä. <3

EDELLINEN JUTTUNI:
Väsyn perjantain random-fiilareita

Kommentit (16)
  1. Kaunis teksti. Antoi paljon ajateltavaa itselle. Voimia, iloa ja valoa loppuraskauteen. Ps. Kaunis vauvamasu 🙂

    1. piiapajunen
      12.5.2020, 19:04

      Kiitos tuhannesti sinulle! 🙏🏼 Ja tuo maha on ❤️

  2. Itse menetin kaksi vuotiaan poikani reilu puolitoista vuotta sitten. Hänellä oli siis geenivirhe ja sydän ei lopulta kestänyt.
    Paljon samoja ajatuksia kanssasi. Alku aikoina toivoin itsekin jos vaan voisin kuolla pois niin pahalta tuntui. Kun poikani oli vauva muilla kavereillani ei ollut lapsia. Poikani menestyksen jälkeen kun heille vauvoja rupesi tulemaan ja he toitottivat kuinka lapsi muuttaa elämää jne. Teki vaan mieli huutaa että koita nyt muistaa mä olen kanssa elänyt vauva ja taapero vuodet vaikka tällä hetkellä syli onkin tyhjä. Nyt olen 12vk raskaana ja kyllä taas muistetaan kertoa ”nuku kun vielä voit” jne.
    Tykkään todella paljon blogistani ja ihailem kuinka osaat pukea sanoiksi vaikeitakin asioita.
    Ihanaa loppu odotusta <3

    1. piiapajunen
      12.5.2020, 19:11

      Olen ihan valtavan pahoillani. En voi edes kuvitella, millaisen prässin läpi olet joutunut kulkemaan menetyksen myötä ja sen ympärillä. Toivon sulle niin paljon kaikkea hyvää, ja toivon, että tämä pienempi sisar tuo paljon valoa mukanaan tähän hetkeen ja tulevaan, ja että saisit rauhaa myös ympäristöltä tämän kanssa. Sinä kun olet ollut jo pitkään äiti, ja olet ollut kaiken tämän ajan. Ja tiedät kyllä mitä teet. <3

      Ja kiitos sinulle!

Kommentointi suljettu.