SURUSTA JA IKÄVÄSTÄ

lapsen menetys

Eilen illalla itkin. Itkin tosi paljon. Hämmennyin itsekin, miten se iski niin lujaa ja aivan arvaamatta. Eikä siitä meinannut tulla loppua.

Suru nimittäin yllättää edelleen yllättävissä paikoissa. Paikoissa ja tilanteissa, jotka eivät millään tavalla edes liity aiheeseen. Niissä, jotka muistuttavat omasta rajallisuudesta ja yksinäisyydestä sen kaiken koetun kanssa. Niissä, joissa joutuu kohtaamaan taas itsensä kanssa ne realiteetit, mitä suru ja lapsen menetys on jättänyt jälkeensä elämäämme. Se toisinaan sattuu, kun tajuaa, mitä kaikkea on jäänyt saamatta, tekemättä ja kokematta. Kun on yrittänyt kaikkensa, muttei se ole riittänyt. Eikä tiedä, että riittääkö se jatkossakaan, vaikka kuinka yrittäisi. Elämän edessä kun on joskus niin voimaton.

Muistot ovat jo osittain hälvenneet

Mieleen lähtivät eilen ihan yllättäen vyörymään monet pienet hetket. Ne, kun raahasin itseni koulutusviikonloppuun säkkimäisen paidan alle piilotetun pyöreän vatsan kanssa, jonka suojassa tiesin kasvavan meidän lapsemme. Niin kovasti halutun ja rakastetun lapsen, jonka olimme juuri saaneet kuulla olevansa jo nyt elämänsä päässä, ja jonka tiesin luultavasti ensi viikolla joutuvamme hyvästelemään. Muistan säikähtäneeni omaa ääntäni, kun lopulta avasin viikonlopun aikana ensimmäisen kerran suuni kaikkien edessä. Ääneni tuntui vieraalta ja hauraalta, ja siitä puuttui kaikki vahvuus. Puhuin silti, mutta toki niin vähän kuin tarvitsi. Silitin salaa paidan alla piilossa olevaa vatsaani. Sitä ei luultavasti viikon päästä enää olisi.

Shokissa ja itsensä hetkellisesti turruttamalla nähtävästi pystyy moneen. Ja vielä samalla omaksumaan paljon uutta koulutuksen muodossa, vaikka pää ei meinaa sillä hetkellä kestää edes todellisuutta. Ja toistamaan vastaavanlaisen koulutusviikonlopun vain kaksi viikkoa lapsemme syntymän ja kuoleman jälkeen. Ihan sairasta, kun näin jälkeen päin ajatellen.

Mielessä pyörivät eilen myös ne hetket, kun itkin täristen sikiöasennossa sängyn vieressä lattialla. Niitä riitti. Vähän liikaakin. Ja niitä, kun toivoin, että olisin itsekin kuollut pienen poikamme kanssa. Kun sattui henkisesti niin paljon, että oleminenkin oli aivan sietämätöntä. Kun sydän oli revitty rinnasta ja hakattu sirpaleiksi. Ja yhden tällaisen illan jälkeen juoksin 10 kilometriä yhteistyökumppanin edustajana isossa juoksutapahtumassa. Juoksin vielä aika kohtuu hyvän ajan. Millä helvetillä. Paluumatkalla tajusin palaavani takaisin samaan todellisuuteen. Repesin itkuun.

Kaikkea en viime loppukesästä ja syksystä muista. Ja ehkä ihan hyvä niin.

Mitä jäljelle jää

Surusta voi olla vaikea päästää irti. Kun se suru on ainut, mitä lapsesta jäljelle jäi. Lisäksi muutamat ultrakuvat ja sairaalapastorin ottamat kuvat Taysilta meistä kolmesta perheenä. Muut jakoivat vastaavanlaisia kuvia, mutta tilalla oli elävä lapsi. Meidän kuvaa ei jaettu mihinkään.

Muut saivat jakaa kokemuksiaan ensimmäisistä viikoistaan tuhisevan ja ruttuisen nyytin kanssa, minulla ei ollut mitään mitä jakaa. Ei mitään, joka olisi kielinytkään siitä, että minullakin on lapsi, vaikkei hän enää elossa olekaan. Tai että meidänkin lapsemme mullisti elämämme, mutta vain hyvin eri tavalla, kuin osasimme ajatella. Ja että minäkin olen äiti, vaikkei lasta minulla sylissä olekaan.

Muut saivat suukotella ja halata lastaan sekä ihmetellä tämän kehittymistä päivä päivältä. Me kävimme juttelemassa lapsellemme hautausmaalla, ja miettimässä silmät turvonneina kuinka hieno poika hänestä olisi kasvanut. Muiden keskusteluissa oma lapsi nousi luonnollisesti esiin. Kuollutta lasta ei niin vain nostettu aiheeksi kahvipöytäkeskusteluissa. Oli mama-brainseja, yöheräilyitä ja vanhempainvapaiden pohdintoja. Meillä itkettiin kotona hiljaa.

Surun tie on pitkä

Syntymätön lapsi on usein ympäristölle näkymätön. Lapsen vanhemmille se on todellinen ja osa elämää siitä hetkestä lähtien, kun saa tietää lapsen tulosta. Siksi myös raskauden päättyminen ei-toivotulla tavalla voi näyttäytyä ympäristölle hyvin selkeältä asialta. Sitähän lastahan ”ei koskaan ollutkaan”.

Vaikka saimme aloittaa suruprosessin jo etukäteen, niin se ei millään tavalla valmistanut meitä tulevaan. Siihen, mikä helvetti pienen ihmisen alun päättymisestä vasta alkaisi. Onneksi emme tienneet etukäteen, mikä matka olisi tässä edessä. Tiesimme sen olevan vaikea, muttemme osannut kuvitella mitään niin kamalaa ja tuskaista. Kun kaikki on niinkuin ennenkin, mutta mikään ei silti ole.

Matka ei pääty siihen, kun peittelet elottoman lapsesi ensimmäisen ja viimeisen kerran ja kuiskaat hänelle hiljaa: ”Hei hei rakas”. Se ei lopu siihen, kun kätilö kantaa lapsen pois luotamme, ja pääsemme osastolta kotiin yötä vasten ja tyhjin käsin. Se ei lopu siihen, että huomaa onnistuvansa taas nauramaan ja hymyilemään edes välillä. Se ei lopu viikossa, kuukaudessa tai puolessa vuodessa. Se suru jatkuu. Muuttaa muotoaan.

Aluksi suru vain paheni. Ja meni aalloissa todella pitkään. Toisina päivinä oli helpompaa ajatella, että kyllä tästä vielä selvitään. Toisina päivinä sitä näki vain mustaa. Niin mustaa, että se oli aivan sietämätöntä. Näitä päiviä tuli vielä pitkänkin ajan päästä. Nyt puolen vuoden jälkeen surusta on tullut jo helpompaa. Suru näkyy haikeutena, ikävänä, haurautena, rakkautena ja joskus sekoittuu myös pelkoon. Ja lähtee toisinaan purkautumaan ryöppyinä.

Pelko herättää myös niitä muistoja pahimmasta surusta. Kun jo tietää, mitä se oikeasti on, jos vastaavaan tilanteeseen uudelleen joutuisi. Vaikka kuinka koko ensimmäisen raskauden aikana oli tiedostavinaan sen, että raskaus voi aina päättyä myös ikävästi, niin ei sitä osannut kuvitellakaan, mitä se oikeasti realisoituessaan tarkoittaisi. Ei sitten millään tasolla. Mutta niinhän sen pitäisikin olla, sillä ei kukaan täällä selviäisi järjissään, jos osaisi pelätä kaikkea, jota voisi tapahtua.

Menetys muuttaa tapaa katsoa asioita

Surun ja lopullisuuden kohtaaminen silmästä silmään muuttaa tapaa katsoa elämää. Se näkyy sekä isoissa että pienissä arkisissakin asioissa. Lapsen menetys nimittäin vaikuttaa aivan kaikkeen. Parisuhteeseen, ihmissuhteisiin, työhön ja yrittäjyyteen, tuloihin, kouluttautumiseen, tulevaisuuden suunnitelmiin, fyysiseen terveyteen, mielenterveyteen, perhesuunnitelmiin ja maailmankatsomukseen. Näihin kaikkiin se jätti meillä selkeän jäljen. Tavalla tai toisella.

Osaa näistä se hajotti. Osaa se vain muutti. Osaa se vahvisti. Juuri eilen sain taas todeta, kuinka tärkeää on, että rinnalla on puoliso, joka on käynyt läpi tämän aivan kaiken. Ja kuinka on oikeasti joku, joka ymmärtää täsmälleen, miksi ja mitä asioista ajattelen. Miten me molemmat nähdään asioissa ihan eri kulmia ja ulottuvuuksia. Miksi tietyistä asioista haluaa pitää kiinni, ja miksi tiettyjä ratkaisuita tekee. Eikä aina edes surun ja huolen kautta ajateltuna. Vaan elämän ylipäätään.

surusta

Selaan toisinaan omaa Instagram-feediäni. Katselen kuvia. Katselen kuvia, joissa kannoin ensimmäistä lastamme sisälläni. Se ei näkynyt ulospäin, ja muistan sen onnellisen kyhäilyn mielessäni, kun kuviin oli kätketty pieni ja niin rakas salaisuutemme. Katselen myös niitä kuvia, jotka ovat otettu ennen kaikkea tätä. Niissä kuvissa näkyy tulevasta autuaan tietämätön nuori nainen. Ja keho ja mieli, joka ei ole vielä joutunut käymään läpi hurjia. Katselen myös niitä kuvia, joissa kehoni on tyhjä. Joissa näen menetyksen jättämän aukon sielussa ja kohdussa. Sirpaleista kasattu ja hatarasti koossa pysyvä minä. Yritin ihan hurjasti. Etten hajoaisi ihan kokonaan ja lopullisesti.

Sitten katson niitä kuvia, joissa keho ja mieli on taas täynnä varovaista ja niin hentoa toivoa. Että jos tämän saisimme tällä kertaa pitää, eikä elämän hauraus sitä mukanaan pois meiltä veisi. Ja joka antoi uutta voimaa ja syyn jatkaa eteenpäin ja antoi surulle hieman kauniimman sävelen. Surua ja pelkoa se ei poistanut, mutta antoi mahdollisuuden uskoa taas elämän hyvyyteen. <3

LUE MYÖS:
Ensimmäinen raskauskolmannes

EDELLINEN JUTTUNI:
Tammikuun posit & pommit

Kommentit (35)
  1. ❤️
    Silmät kyynelissä luin.
    Kaikessa ikävässä kaunis teksti ❤️

    1. piiapajunen
      5.2.2020, 15:53

      Kiitos sinulle. ❤️

  2. Todella kaunis kirjoitus jota ei kuivin silmin pystynyt lukemaan. En voi kuvitellakaan teidän tuskaa ja surua, mutta pystyn pienissä määrin samaistumaan koska meillä käytiin myös lähellä kuolemaan vauvan kanssa. Mutta me saimme hänet pitää 💙

    1. piiapajunen
      5.2.2020, 15:54

      Kyllä jo pelkkä oikea tositilanne pistää usein ajatuksia uudelle mallille. Aivan ihana kuulla, että saitte nyytin kuitenkin syliin asti. ❤️

Kommentointi suljettu.