Murehtiminen, miten upea asia! Said no one ever. Paitsi mä tänään. Murehtimisella ja ikävillä tunteilla on ihan oikeasti paikkansa. Parhaimmillaan ja “oikein tehtynä” se voi viedä sinua eteenpäin, antaa lopulta rutkasti virtaa ja luoda itsellesi henkisiä ässiä hihanvarteen. Ihan totta! Se, että voi tuntea olonsa hyväksi ja jaksaa tykittää jatkossakin “positive vibeseilla” eteenpäin vaatii myös usein sen, että voi toisinaan tuntea pahaa oloa ja päästää höyryjä ulos.

Mä en itse koe itseäni kovin negatiivisena ja kitisevänä ihmisenä. Eikä mua kyllä oikein kovin moni näin kuvailekaan ympärilläni. Tarkoittaako se sitä, että olen aina iloinen ja jatkuva tsemppi päällä. Ei todellakaan. Mä stressaan, murehdin ja märehdin aika paljonkin. Ja olen loppupeleissä alkanut pitämään sitä omana vahvuutenani. Koska olen huomannut, että se tosiaan tekee hyvää, ja näin monien hankalienkin asioiden kanssa olen päässyt enemmän sinuiksi.

Murehdi ja anna muiden murehtia

Harmittaa, turhauttaa ja väsyttää. Ahdistaa ja on inhottava olla. Ei se mitään. Nyt tsempataan vielä vähän lujempaa ja yritetään ajatella positiivisesti. Kyllä se menee sillä ohi, kun keskitytään vain putkikatsella tarkastelemaan niitä parhaita puolia tässäkin kurassa. Mutta entä jos ei mene? Ja vaikka meniskin hetkellisesti, niin onko se tsemppaaminen ja sateenkaarien maalailu aina paras keino tappaa ikävät tunteet ja ajatukset? No eihän se ole.

Suurimmalle osalle on varmaan jossain määrin tuttu tämä ilmiö, että kun otetaan ikävät fiilikset esille, alkaa toiselta puolelta tulemaan tsemppiä, asian positiivisia näkökulmia ja “älä suotta stressaa/murehdi/sure”-vinkkauksia. Tässähän tarkoitus on oikeasti kaunis. Ihan totta. Halutaan toiselle hyvää, ja haluttaisiin auttaa toista piristymään ja unohtamaan ikävät asiat, että tämä voisi paremmin. Tässä on silti pieni mutta. Usein tällainen välitön tsemppaaminen ja “älä murehdi” lähinnä vain edesauttaa sitä, että henkilö alkaa vain tuntea yhä enemmän huonommuutta ikävistä tunteistaan ja ajatuksistaan, vaikka tavoite olisikin omassa päässä päinvastainen.

Otetaanpa pari esimerkkiä:

“Älä stressaa.” → Minun ei ole okei stressata tai tuntea ikäviä asioita. Mutta stressi on silti olemassa.

“Älä murehdi.” → Murheeni eivät ole tarpeeksi isoja ja merkittäviä vaan vähäpätöisiä. Mutta murheet on silti olemassa.

“Älä sure.” → En saisi olla allapäin. Pitäisi löytää ilo väkisin vaikeassa tilanteessa, vaikka on todella ikävä olla ja tuntuu joka tapauksessa paskalta. Miksi en onnistu tässä?

“Ei sun pidä ajattella noin.” → Ajatukseni ovat vääränlaisia ja vääriä. Entistä surkeampi olo näistä ajatuksista, sillä ne pyörivät päässä joka tapauksessa.

Faktahan on se, että ne ajatukset ja tunteet ovat siellä päässä aivan joka tapauksessa. Niitä ei saa pois sillä, että päättää olla ajattelematta niitä. Tai että joku toinen kehottaa näin. Legendaarinen “älä ajattele punaista” saa lopulta sinut vain ajattelemaan punaista, ja hämmentymään siitä, että “hitto mä ajattelin sitä punaista vaikkei pitänyt”. Yhtälailla näissä “älä huoli”-kehotuksissa vain lopulta aiheutetaan vastapuolelle huonommuuden tunnetta, koska siellä päässä ne huolet joka tapauksessa ovat, vaikka sulle toitotetaan, ettei pitäisi. See the logic?

Miksi ei saisi olla surullinen tai tuntea ikäviä tunteita?

Ihminen on ihminen. Ei loogisesti toimiva robotti tai ennustettavissa oleva tarkkaan ohjelmoitu kone. Meillä on monenlaisia tunteita ja ajatuksia, eikä meillä ole kykyä hallita sitä ajatuksen ja tunteiden virtaa, mitä päähän tupsahtelee kaiken aikaa. Se tekee meistä nimenomaan ihmisiä. Siinä tietty on vissi ero, että miten näiden ajatuksien ja tunteiden pohjalta toimitaan, mutta se, mitä ajatuksia tai fiiliksiä kupoliin tipahtelee, ei todellakaan ole meidän käsissämme.

Siksi on jotenkin hämmentävää, että ikävien tunteiden, huolien, surun ja stressin tunteminen koetaan edelleen niin huonoksi asiaksi. Tätä ei usein kestetä itse, eikä kestetä tätä myöskään läheisiltä ympärillä. Kun ei kestetä, niin aletaan paikkailemaan sitä teennäisellä positiivisuudella ja tsemppaamisella. Joko itse omakohtaisesti tai sen läheisen kohdalla, joka alkaa avautumaan, kuinka nyt tuntuu jokin asia vähän huonolta. Ja älä käsitä mua väärin. Positiivisuus on aivan valtavan hieno ja tärkeä asia. Muttei se sovi ihan joka tilanteeseen, eikä ikävien tunteiden kohtaaminen poissulje positiivista elämänasennetta.

Ei ne asiat siinä mene pieleen, jos on välillä henkisesti huono olla ja tunnetaan toisinaan myös niitä ikäviä tunteita. Hommathan menevät nimenomaan siinä metsään, ettei anneta itsensä tai muiden ympärillään tuntea. Aletaan tukahduttamaan ja alitajuisesti vähätellä näiden merkitystä maalaamalla päälle vähän sateenkaarta ja tsemppipöhinää. Vaikka ajatus tässä olisikin pohjimmillaan hyvä ja jalo.

Ainut vaan, että kun niitä ikäviä tunteita ei oteta vastaan, ei ikinä opita elämään oikeasti sulassa sovussa niiden kanssa. Lopulta syntyy aikapommi, joka odottaa vain seuraavaa triggeriä, jossa kuppi menee nurin ja ahdistaa vain vielä enemmän. Kun eihän ikävää oloa saisi olla. Kun senhän läpi pitäisi pystyä tsemppaamaan ja pyrkiä olemaan kiitollinen, kun niin moni asia on omassa elämässä kuitenkin hyvin. Näinhän sitä joka puolella toitotetaan.

F*ck it. Ei paska olo poissulje sitä, etteikö voisi olla monestakin asiasta kiitollinen tai etteikö näkisi myös sitä hyvää. Paska olo voi olla välillä kaikesta huolimatta, eikä se katso sen hetken ulkoisia olosuhteita tai kuinka hyvin sulla olisi asiat paperilla. Paska olo toisinaan on ihan normaalia. Jos sitä tuntee kaiken aikaa, on tietenkin aika hakea ammattiapua (tai auttaa frendiä saamaan apua).

Isompi tälli avasi silmäni todellisuudelle

Oma kulunut vuosi on ollut melko hurjaa vuoristorataa, ja lapsen menetyksen myötä olen joutunut kohtaamaan aikamoisen kattauksen ikäviä tunteita. Näin kauniisti ja sievästi ilmaistuna. Oma esimerkkini tässä onkin aika äärimmäinen, mutta kuvastaa mielestäni hyvin sitä, miten kielteisenä asiana ikäviä tunteita pidetään. Ajatellaan, että ne pitää saada korjattua äkkiä ja saavuttaa nopeasti hyvä olo keinolla millä hyvänsä. Oli sitten kyse pienistä tai isoista murheista.

Poikamme menetyksen jälkeen olisin ihan hirveästi tarvinnut sitä, että joku vain kuuntelisi. Mulla oli hirveä tarve puhua, ja toivoin, että joku edes yrittäisi kuunnella ja ymmärtää sekä olisi vain läsnä. Kuitenkin sain suurimmaksi osaksi vain liukuhihnalta neuvoja, loputtomia ratkaisuyrityksiä ja toistuvia kehotuksia keskittyä positiivisuuteen ja kiitollisuuteen. Yritettiin keksiä, miten mulle saataisiin nyt nopeasti parempi olo. Mistä saisin apua ja tähän hetkeen nopeaa piristystä? Kerrottiin, mistä minun pitäisi olla nyt kiitollinen. Kerrottiin, miten minun pitäisi ajatella ja mihin minun pitäisi keskittyä. Kerrottiin, että pelkoni ovat täysin turhia. Kerrottiin, että ei sinun noin kannata ajatella. Ihmeteltiin, että vieläkö suret.

Hyväähän toki näillä tarkoitettiin, mutta eivät näistä mikään auttaneet. Lopulta näistä kaikista tuli vain entistä huonompi, vähätellympi ja surkeampi olo. Ainoat asiat, joista koin saavani apua oli, että joku kuunteli ja edes yritti ymmärtää. Ei korjata, tsempata, keksiä ratkaisuita, neuvoa, kertoa miten ajatella ja mihin keskittyä. Se, että joku antoi minun tuntea ja että joku yritti ymmärtää. Ei tukahduttaa niitä tai peittää positiviisuuden laastareilla. Vaikka ajatus olikin kaunis.

(edelleen ääriesimerkki, mutta tämä toistuu usein monessa muussakin tilanteessa)

Ihminen kyllä usein tietää, mitkä asiat elämässä on hyvin. Ihminen osaa usein tunnistaa asiat, joista olla kiitollinen. Mutta siksi se paha olo tuntuukin usein niin pahalta, koska niistä hyvistä asioista huolimatta olo on kurja. Ja kurjemmaksi olo vain muuttuu, kun tätä oikein hierotaan naamaan. Että miksi sulla nyt on paha olo, kun sulla on niin paljon hyvää ympärillä. Ja tästä päästäänkin juuri siihen, mistä jo aiemmin puhuin. Tarkoitus kaunis, mutta lopputuloksena syyllisyys ja entistä huonompi olo. Not helping.

Mitä tehdä, kun läheinen alkaa avautumaan?

Tämä “ikävien tunteiden” korjaamisen, paikkaamisen ja positiivisen tsemppaamisen ilmiö on ilmeisen yleinen. En ole tässä todellakaan ainut, ja aika monenlaisia kokemuksia olen lukuisilta ihmisiltä pienempien tai isompien murheiden kohtaamisesta kuullut. Tässä pienet tärpit siihen, kun läheinen alkaa avautua murheistaan tai huolistaan. Olivat ne sitten isompia tai pienempiä.

• Kuuntele. Kuuntele. Ja vielä kerran kuuntele.
• Yritä ymmärtää. Vaikket oikeasti ymmärtäisi.
• Muista, että pienikin murhe voi tuntua todella isolta. Aina ei tarvitse olla kyse sinusta kovin vakavasta asiasta, mutta se voi tuntua toisesta todella isolta. Älä siis vähättele tai arvota.
• Yritä ymmärtää se, että sinun tehtäväsi ei ole ratkaista asiaa. Tunteita ei kuulukaan aina ratkaista, ja kuuntelemalla voit nimenomaan auttaa läheistäsi käsittelemään ja ottamaan vastaan nämä asiat. Se toimii vain, mikäli et itse ala näitä häneltä tukahduttamaan ja ratkomaan.
• Konkreettisissa haasteissa ratkaisujakin voi yrittää yhdessä pohtia. Muista kuitenkin, ettei stressiä, surua ja ikäviä tunteita voi pikafikseillä korjata. Eikä tarvitsekaan.
• Sinun ei tarvitse osata sanoa mitään. Ja jos et muuta pysty sanomaan, niin voit hyvin sanoa vaikka sen. Myös “miltä susta oikeasti tämä kaikki tuntuu”, menee harvoin hutiin, jos henkilö on jo alkanut vähän avaamaan huoliaan.
• Riittää, että olet läsnä. Vaikka tuntuisi turhalta vain kuunnella toisen huolia ilman mitään keinoa jeesiä tai ratkaista mitään.

Toki nyt en puhu oikeista mielenterveyden sairauksista tai ongelmista, vaan ihan elämän pienemmistä sekä isoista murheista, joita meille jokaiselle tulee jossain vaiheessa vastaan enemmän tai vähemmän. Oli sitten kyseessä huoli tulevaisuudesta, ahdistus nykyhetken ikävästä tilanteesta ja epävarmuudesta, menetyksestä, elämän kriisistä tai harmitus pieleen menneistä asioista, niin empatia ja kuuntelevat korvat ovat usein parasta lääkettä.

Sekin on hyvä ymmärtää, ettei sinun ihan loputtomiin tarvitse jaksaa olla toisen yksipuolisena korvana. Sinunkin tulisi pystyä avaamaan omista murheistasi tai iloistasi halutessasi. Jos vuodesta toiseen alkaa olla kohtuuttoman hankalaa, ja roolisi on olla vain yksipuolisena kuuntelijana, niin jossain vaiheessa on hyvä ottaa tämä asia esille. Tai jos läheisellä on oikeasti ja jatkuvasti paha olla, niin silloin hän voi tarvita ammattiapua.

Hupullinen kevättakki: *TÄÄLTÄ

Murehdi ja anna muiden murehtia. Murheita ei tarvitse arvottaa, ja “pienemmistäkin” murheista on ihan okei olla välillä ihan romuna. Aina kenenkään ei tarvitse olla kuollut tai vakavasti sairastunut, että voisi tuntea olonsa ajoittain huonoksi. Asiat voivat myös olla varsin hyvin, ja siitä huolimatta ikävät tunteet voivat vallata pään. Se on ihan okei. Se ei tee sinusta negatiivista ruikuttajaa vaan ihan vain ihmisen.

Ajoittainen murehtiminen ei poissulje positiivisuutta, vaan nimenomaan voi antaa tälle enemmän sijaa. Älä siis sekoita tunteiden kohtaamista ja käsittelyä negatiivisuuteen. Niillä ei ole välttämättä mitään tekemistä toistensa kanssa.

Ja sekin on okei, että välillä joutuu myös vähän tsemppaamaan läpi harmaan kiven. Sitäkin joskus tarvitaan, mutta myös sitä, että tilanteen salliessa otetaan ne ikävätkin tunteet vastaan. Asiat käsittelemällä ja ottamalla vastaan sellaisena kuin ne ovat voi nimenomaan tehdä elämästä helpompaa ja viedä sinua ihmisenä eteenpäin. Näin myös se positiivisuus pääsee oikeasti puhkeamaan kukkaansa ja on oikeasti aitoa. ♥

Rohkeita tunteita joka vinttiin!

KURKKAA MYÖS:
Kun menetin tavallisuuden (ja rukoilin eniten juuri sitä)

EDELLINEN JUTTUNI:
17 x Pääsiäisenä – Tunteita, oivalluksia ja palautumista

VALMENNUKSET:
Prove-valmennukset kotitreeni-lisätarjouksella!