Siitä on jo pieni tovi pyörähtänyt, kun olen varsinaisesti raskauskuulumisia luritellut, joten annetaanpa nyt tulla näin sunnuntaina ihan vain tällä teemalla.

Raskausappi tiesi kertoa, että tänään on 50 päivää laskettuun aikaan ja viikkoja kasassa tasan 32+6. Kumpu alkaa kuitenkin olemaan jo sitä luokkaa, että moni tuon livenä nähdessään on olettanut lasketun ajan olevan ihan näillä näppäimillä, mutta nope. Antaa anabolian jyllätä tuolla pakissa vielä hetken aikaa, ja annetaan kaverin vahvistua. Vaikka kyllähän tässä muutamat spontaanit voimasanat on tullut päästettyä, kun likka pistää varoittamatta täysiä monon kohti koillista niin että kumpu vääntyy vinoon. Sattuu meinaan oikeasti ja säikäyttää äkkiseltään, kun joku ei vain potkaise, vaan puskee jalkaprässiä täysillä läpi kummun. 😀

Tällä hetkellä pikku-Leivos vetelee yksiössään edelleen visusti poikittain, mutta eiköhän se tässä viimeisten viikkojen aika vielä kellahda parempaan kulmaan. Kumpu kasvaa käyrillä, ja komeasti ylärajoilla vetää, vaikka asukasta tunnustellessa neuvolatädin arvio on silti osunut sirompaan kaveriin. Tästä pienemmästä koosta en olisi kovinkaan pahoillani, koska minunhan tuo täytyisi maailmaan sisältäni tuupata, ja pienempi kuulostaisi näin lähtökohtaisesti helpommalta nakilta.

RV 33 – Kehon muutokset ja fyysiset kujeet

Sellainen 11 kiloa on pamahtanut tähän runkoon lisää, ja jep. Kyllä alkaa tuntumaan jalkapohjissa. Nyt on kun on taas päässyt liikkumaan vapaammin neljän seinän ulkopuolella, niin olen joutunut toteamaan, että useammat entuudestaan tutut portaat tuntuvat nykyään aika paljon rankemmilta käppäillä ylös. Mutta ihmekös tuo, kun on 11kg lisäpaino koko ajan messissä.

Painosta en ole millään tavalla stresseissäni enkä ole mun raskaustrikoita repimässä tuosta määrästä, vaikka viikkoja onkin jäljellä ja lisää kuormaa siten varmasti tulossa. Nyt ehkä parin viime viikon aikana huomaa nimenomaan sellaisen yleisen (neste)pöhöttymisen lisääntyneen omassa kehossa kauttaaltaan (ja lärviä myöten), mikä nyt on raskauden loppua kohti kirittäessä hyvinkin yleistä. Musta on vaan lähinnä hauskaa, että oikeasti voin painaa yli 70 kiloa. 😀

Omat vakiintuneet ravintottumukset nyt eivät ole lähteneet rönsyilemään senkään vertaa ja treeniä tulee edelleen viikkoon aivan sopivasti. Toki aktiivisuustaso on arjessa pienempi, kun jalkapohjien päällä ei yksinkertaisesti jaksa olla ihan liikaa, ja ne itselleni tutut nopeat ja näyttävät liikkeet ovat karsiutuneet pois. Muuten mitään radikaalia pellossa elämistä tähän ei ole sen enempää ilmaantunut, että olisin lähtenyt elämäntapojen vuoksi turpoamaan kuin pullataikina.

Kun paino on joskus vain paino, ja vaikka 42 koon bikiniyläosan kävinkin juuri ostamassa, niin eipä se mitään määritä. Terkuin se entinen XS-koon taskuraketti, jonka kroppa on viimeisen 10 vuoden aikana muovautunut moneen eri suuntaan. Koska urheilu, elämä ja nyt myös raskaus. Ja muovautuminen jatkukoon, kun eihän tähänkään tilaan tulla sen pidemmäksi aikaa jäämään. Odotan kyllä rehellisesti sitäkin, että saisin myös omaa kehoani takaisin, ja että pääsisin käyttämään vähän laajempaa liikerepertuaaria, johon kehoni ja mieleni on tottunut.

Mutta yksi iso plussa: Vieläkään ei ole tarvinnut herätä öisin käymään vessassa. Winning!

Ai niin, toinen plussa: Pahimmillaan about rv 24-28 kohdilla olleet rapsakat liitoskivut ovat alkaneet helpottamaan aivan järjettömän paljon. On niin siistiä, kun voi edes vähän reippaammin vipeltää menemään, eikä pötkötellessä tarvitse hakea hyvää asentoa jatkuvalla syötöllä. En todellakaan odottanut näiden ainakaan helpottuvan loppuraskaudessa, mutta näin vaan kävi!

Viikon paras uutinen

Tämän viikon ja varmaan koko kevään paras uutinen on ollut ehdottomasti torstaina julkistettu tieto synnytyksen tukihenkilön (eli niinkin olennaisen tyypin kuin isän) rajausten lievennyksistä. Tämä on aiheuttanut aika valtavaakin henkistä kuormaa tälle keväälle, ja oli suoranaisesti melkoinen shokki alunperin.

Kun viime kesän lopusta asti on painanut tiukimpienkin aikojen läpi sillä voimalla, että jonain päivänä meillekin sallitaan ihan normaali ja tavallinen synnytyskokemus. Sellainen, jossa saadaan olla tällä kertaa Taysilla rauhassa osastolla elävän lapsen kanssa. Se voimavarana toimiva haave ja mielikuva kun pyyhittiin sellaisenaan pois isän läsnäolon myötä, niin kolahti ja lujaa. Samalla monet kytevät pelot ja traumat laukesivat pintaan, ja onpa sitä yöllä herätty syvästä unesta silkkaan kauhukohtaukseen tästä johtuen.

Pieni helpotuksen poru pääsi tuossa torstaina, kun tieto rajoitusten purkamisesta pamahti tietoisuuteen, ja nyt voin jopa ihan rehellisesti sanoa odottavani synnytystä ihan valtavalla innolla. Miten yhdessä hetkessä voi olo huojentua näin valtavasti ja orastavat huolet vaihtua letkeään fiilikseen ja sellaiseen kutkuttavaan säpinään? Olen niin onnellinen, että saamme jakaa tämän kaiken perheenä. Ihan tavallisella tapaa. Kun en mä mitään muuta pyytäisi kuin sitä tavallisuutta.

Synnytysvalmennus: check

Meillä oli aiemmin tällä viikolla jos synnytysvalmennus, joka päädyttiin hankkimaan yksityiseltä, sillä julkiselta puolelta nämä kaikki ovat tosiaan toistaiseksi kokonaan peruttu. En siis todellakaan halunnut mennä täysin ummikkona elämäni urheilusuoritusta kohti, ja oli kyllä todella tarpeellinen setti. Peukku lähteekin Tampereella Vauvantain synnytysvalmennukselle, joka selvensi tosi montaa asiaa (myös isän roolia ajatellen).

Vaikka halusinkin valmistautua fyysisellä puolella tähän etukäteen, niin olin ajatellut “go with the flow”– ja “kunhan homma hoituu”-tyyppinä, etten tule tekemään minkään näköistä synnytystoivelistausta. Valmennuksen aikana nousi esille kuitenkin pari ihan fiksun oloista pointtia, jonka voisin ihan paperille kirjata omia preferenssejä ja taustojamme ajatellen. Tätä ennen oma mielikuva synnytystoiveista oli lähinnä tasoa “kynttilöitä, suitsukkeita ja soittolistaa”, mutta totesin, että on aika monta muutakin asiaa, johon on mahdollista vaikuttaa ihan käytännön tasolla ilman sen suurempaa säätämistä tai erityisjärjestelyitä.

Hankinnat?

Hankinnat ovat jo hyvin pitkällä, ja näistä viime viikolla oman blogipostauksen pyöräytinkin. Tuon postauksen jälkeen on vielä käyty torihaukkailemassa lisää, ja perhepiiristä läjähti myös hyvinkin pätevät täydennykset kiertoon lähteneistä kamoista. Nyt täytyy tyytyväisenä todeta, että valmistelut ovat jo aika loppusuoralla, ja vähän voisin tässä henkseleitä paukuttaa kuinka pätevät setit on jo kasassa.

Vaikka alkuun kauhistelin ja kirosin, että hitto mikä työmaa näissä hankinnoissa, niin huomasin olevani jopa hieman harmissani, että joko kohta kaikki on jo hankittu. Loppujen lopuksi on ollut vaan ihan sairaan ihana rohmuta niin sairaan suloisia mini-ihmisen kuteita, ja kaikista hankinnoista olen onnistunut repimään kovia kiksejä. Mieskin totesi, että on ollut tosi hauskaa lähteä kimpassa ajelulle noutamaan mun tekemiä tori-bongauksia pitkin Tamperetta (ja ympäryskuntia).

Edelleen myös jännään sitä, että kerkeääkö meille tulemaan ensimmäisten joukossa tuo uusi 2020 äitiyspakkaus. Instagramin #äitiyspakkaus-tägiä olenkin käynyt haukkana kyyläilemässä, mutta vieläkin on näyttänyt tupsahtelevan vain tuota viime vuoden pakettia. Oma on jo tilattu, joten katsotaan miten käy, koska ollaan luultavasti joko ensimmäisiä, jotka uuden paketin saavat tai viimeisiä, jotka vanhan paketin kotiuttavat. Ai että tätä mutsielämän jännitysnäytelmää! Oikein mahassa muljuaa, kun kuumottelee niin lujaa. 😀 Tsiisus, mihin tämä on mennyt.

Yleinen fiilinki?

Oikeastaan aika törkeän hyvä ainakin nyt, kun olen omaa jaksamista tieten tahtoen vaalinut. Väsymyksen ja kuormituksen multihuipentuma tuli vedettyä komealla pohjanoteerauksella pari viikkoa sitten. Nyt olen tehnyt ihan visusti pitäneen päätöksen priorisoida itseni ja oma hyvinvointini ihan ykkösenä siihen asti, että poksahdan (kummusta käsin). Alkuun hieman kirpaisi henkisesti sanoa moneen (ja myös itselleni) “ei”, mutta nyt oma kypärä ja jaksaminen kyllä kiittää. Ai että.

Tämän keväänhän piti alunperin olla muutenkin iisimpi, mutta kappas kepposta. Tuli vuosisadan pandemia, ja kaikki yrittäjän työkuviot uusiksi sekä henkinen paine ja työtunnit tappiin. Nyt olo on kuitenkin todella huojentunut ja keveä, ja bonarina tuo isän pääseminen osastolle teki kyllä gutaa omalle sielunmaailmalle. Tuntuu niin valoisalta ja kevyeltä just nyt. Ahhh.

Uniongelmat ovat toki spoilanneet taas menoa vähän tujakammin, mutta onneksi päikkärit onnistuvat (ainakin useimmiten) jälleen. Kun hetki sitten niitäkään en yksinkertaisesti pystynyt nukkumaan. Ei, vaikka sille olisi varattu aikaa, silmiä kuinka yritti ummistella, ja alla olisi ollut vain viitisen tuntia hirsiä pallossa edelliseltä yöltä. Nyt olen vedellyt päiväseltään hirsiä välillä jopa kahteen otteeseen, ja lauantaina heräsin ensimmäistä kertaa tänä vuonna yli kahdeksan tunnin yöunilta.

On silti todettava, että itselleni omasta mielestäni melko epätyypillistä kestoturhaumista on alkanut olemaan liikkeellä (ja tätä huono ja vähäinen uni varmasti provosoi). En oikein osaa sanoa, mistä se juontaa juurensa, mutta onhan tässä kulunut vuosi ollut sellaista myllyä, että ehkä kaipaisi jo sitä, että raskausaika olisi vihdoin ohitse. Normaali raskaus kun kestää sen yhdeksän kuukautta, niin tässä on oltu “raskaana jojoillen” jo 13 kuukautta, ja vielä olisi vajaa kaksi jäljellä. Ennen kuin saan vuoden sisään eteeni jo toisen lapseni Taysilla, vaikkei yhtäkään ole vielä kotiin asti sieltä tuotu.

Lisäksi kun aika monessa asiassa on menty normaalista (ja huolettoman keveästä) kaukana, ja bongatessani juuri tänään puhelimen kuvan joulukuun varhaisultrasta, niin totesin itselleni, että luojan kiitos tuokin aika on jo kaukana takana päin. Ja vaikka tämä kulunut vuosi ollut kaikessa myllytyksessään ja raskaissa käänteissään todella kaunis ja upea, niin voimille on ottanut. Eli nyt kiitos eteenpäin, ja ilman uusia yllätysepidemioita, poikkeustiloja, eristäytymisiä, yritystoiminnan ympäripyöräyttämisiä, perheiden erottamisia, lopullisia hyvästejä, pysähtyneitä elämiä, suruaikoja ja jalkojen alta vedettyä mattoja. Jos saisin pyytää. :)))

Tällä hetkellä kummun sisällä jollain on hikka. Tuon kaverin vaivaan tuskin tepsii säikäyttely tai ylösalaisin kääntely, joten katsotaan kauan tuota pientä rytmikkään tasaista putputtelua kestää. Mutta kaikki hyvin hänellä ja meillä. Ja se on tärkeintä. <3

Häikäisevää sunnuntaita!

TSEKKAA MYÖS:
Vuosi sitten tein positiivisen raskaustestin

EDELLINEN JUTTUNI:
Itse tehty brunssi – Viikonlopun luksusta!

VALMENNUKSET:
Prove-valmennukset