APUA! MENIKÖ KUPPI NURIN? HÄVETTÄÄKÖ?
Menikö kuppi nurin? Flippasitko? Vuotivatko tunteet hallitsemattomasti ulos ja nyt hävettää niin paljon, ettei niistä edes viitsi kenellekään mainita? Eihän nyt kukaan tervejärkinen flippaa, vollota ja panikoi samalla lailla kuin minä juuri äsken, ja vielä ihan turhasta. Eihän kenelläkään muulla liiku päässä näin typeriä ajatuksia ja stressin aiheita kuin minulla. Eihän?
Tunteet ovat jännä juttu. Niitä tulee ja menee vintillä välillä täysin hallitsemattomasti. Päässä pyörii toisinaan niin paljon asioita, joita ei todellakaan kehtaa sanoa ääneen edes lähimmille ystävilleen. Omat ajatukset hävettävät jopa niin paljon, että ne yritetään sulloa sinne kypärän syvimpiin syövereihin ja teljetä munalukolla ovi visusti kiinni. Eihän niitä mihinkään tarvita, joten hymy vain huulille ja eteenpäin!
Joskus taakka kuitenkin kasautuu ihan yllättäen ja varoittamatta, ja ydinpommi on vain pientä triggeriä vaille jysähtämään hallitsemattomaan muotoon. Silloin ihmisestä riippuen joko itkeä vollotetaan sielunsa kyllyydestä, tiuskitaan lähimmille oikein olan takaa, lukkiudutaan neljän seinän sisälle ahdistuksen vallassa, kärsitään hiljaa yksin syvällä sisimmässä, hävetään omaa käytöstä ja ajatuksia tai puretaan tunteita näiden edellä mainittujen kiven kovana kombinaationa.
Oletteko kuitenkin huomanneet yhden asian? Tunteiden purkaminen tavalla tai toisella yleensä kuitenkin helpottaa oloa. Tiedättekö sen tunteen, kun olet itkeä vollottanut kymmenen nenäliinaa läpimäräksi? Sen jälkeen on yleensä jollain tapaa puhdistunut olo, ja usein hetken päästä huomaakin, että kappas, johan helpotti. Tunteissa ja ajatuksissa ei myöskään ole mitään hävettävää, ja vaikka usein sinusta tuntuisi, että eihän jumankekka näin saisi edes ajatella, niin et aivan varmasti ole yksin tässä maailmassa ajatustesi kanssa. Aivan joka ikisellä meistä on välillä tunteita, jotka eivät ole mukavia tai niitä pidetä yleisesti hyväksyttävinä. En usko hetkeäkään, jos joku väittäisi, ettei ikinä ole omannut mitään negatiivisia tai hämmentäviä tuntemuksia elämänsä aikana.
Loppupeleissä sinut kuitenkin määrittää se, miten ajatustesi pohjalta toimit. Annatko kateuden tuhota ystävyyssuhteesi? Heijastatko omaa epävarmuuttasi muihin parjaamalla rivien välissä heidän unelmiaan? Pidätkö poistyöntävää suojamuuria yllä, koska pelkäät ihmisten alkavan arvostella todellista minääsi? Jep. Ajatuksilla ja teoilla on vissi ero.
Oli kyse sitten epävarmuudesta, kateudesta, surusta, pettymyksestä, huolesta, pelosta, vihasta, itseinhosta tai stressistä niin asiat olisi hyvä myöntää ainakin itselleen. Tunteiden kieltäminen itseltään ja maton alle lakaisu varmasti alkaa kerryttämään patoutumia ja vetämään aivoja tiukkaan umpisolmuun. Jossain vaiheessa nämä möröt ja lepakot vintillä kuitenkin vaativat aina omanlaisen purkamisen ja käsittelyn. Mitä pidempään niitä kasaat, niin sitä rajummin ne yleensä lähtevät sinua syömään ja pamahtavat ilmoille yhä epämiellyttävimmin seurauksin, joko lähtien nakertamaan sinua arkisessa toiminnassasi hissukseen huomaamatta tai pamahtaen syöksyoksennuksen lailla ulos lähipiirisi silmille.
Tunteiden käsittelyssä on myös vissi ero, että miten niiden pohjalta toimit. Otatko ne avosylin vastaan ja myönnät ne itsellesi, vai sullotko ne samantien mielesi synkimpiin syövereihin piiloon jopa itseltäsi kieltäen niiden olemassa olon kokonaan? Tästäkin varmasti moni ymmärtää, kumpi olisi järkevämpää, mutta järki ja tunteet ovat usein asia erikseen.
No hei, tasapuolisuuden nimissä myönnän, että tämän kanssa mullakin on ollut paljon opeteltavaa, kuten varmasti meistä jokaisella. Ison matkan olen jo kulkenut, ja varmasti paljon on vielä kulkematta, mutta kaipa tämä on sitä kuuluisaa henkistä kasvua ja aikuistumisen tuskaa. Kilpaurheilu ja elämän yllättävät sekä toisinaan niin pelottavat kiemurat ovat haastaneet tätäkin likkaa henkisellä tasolla ja paljon, ja moni asia ei todellakaan ole mennyt niin kuin olin ajatellut tai toivonut. Tervaa, höyheniä ja ydinjätettä on tullut elämältä niskaan, mutta eiköhän meillä jokaisella aina toisinaan.
Usein olen joutunut käymään pitkiä ja kipeitäkin kamppailuita oman itseni kanssa, mutta onneksi se on opettanut. Edelleen vintille tupsahtavat tunteet ja ajatukset hämmentävät tätä likkaa säännöllisin väliajoin, mutta nykyään ensitöikseni yritän pysähtyä miettimään, että miksi ihmeessä tunnen näin. Syntyperän selvittäminen ei ole aina helppoa, ja näiden tunteiden perimmäisen syyn tunnistaminen ja itselleen myöntäminen voi usein olla vielä vaikeampaa. Kuka nyt haluaisi olla edes hetkellisesti kateellinen, pelokas tai edes hetkellisesti epävarma itsestään ja omista kyvyistään?
Uskallan nykyään puhua tunteista aika suoraan, ja onneksi minulla on lähipiirissä ihmisiä, joille voin vuoroin purkaa ja kuunnella. Vaikka en olekaan kovin herkkä nyyhkyyttäjä, niin minua ei hävetä myöntää, jos olen edellisenä päivänä vollottanut silmät päästäni suihkussa, kun stressi ja epävarmuus on ottanut vallan. Ei sitten lainkaan. Itkeminen puhdistaa, ja usein tiukassa paikassa se helpottaa. Vielä enemmän helpottaa se, kun tämän uskaltaa sanoa ääneen. Minäkin olen vain ihminen. Siinä missä kaikki muutkin.
Kisoja edeltävällä viikolla huomasin muutaman päivän sisään keränneeni itselleni vastoin omaa luonnettani aivan järjettömät paineet pärjäämisessä Toronton kisaa kohtaan, joka kulminoitui yhteen muutoin niin tuikitavalliseen päivään. Tuntui, etten saanut koko päivänä happea, hymy katosi huulilta, ja koko mieli tuntui menevän kasaan vetäen fyysisesti jopa ryhdinkin lysyyn. Tällöin sainkin piipitettyä kotosalla ääneen, että nyt tarvitsisin edes vartin tehovollotuksen, koska se varmasti puhdistaisi. No piru vie, kun ei edes itkua saanut ilmoille, kun pata tuntui vetävän niin totaaliseen jumiin siinä kypärän tunnetungoksessa. Illan päätteeksi sain vihdoin tirautettua pienen kyynelvirrat purkien patoutumia ja oman mielen syövereitä miehen siinä joutuessa tätä tilitystä kuuntelemaan. Sinne jäivät kaikki paineet ja epävarmuuden tunteet. Seuraavana aamuna heräsin täysin uutena ihmisenä, ja olin valmiina valloittamaan maailman.
Näytä myös rohkeasti tunteesi muille, ja yritä edes pukea niitä välillä sanoiksi. Se vaatii paljon, mutta voimaannuttaa niin pirusti. Et varmasti ole ainut näiden kanssa.
Ja jos kuppi meneekin vahingossa täysin nurin, ja huomaat loukanneesi samalla lähimmäistäsi, niele rohkeasti ylpeytesi, ja pyydä anteeksi kertoen, miksi toimit näin. Tämä usein helpottaa, ja auttaa lähimmäistäsi sekä etenkin sinua ymmärtämään mistä kiikastaa. Kukaan ei osaa lukea toistensa ajatuksia, ja hyvä kun omiaankaan pystyy aina tulkitsemaan. Kliseisesti sanottuna: asioiden myöntäminen ja suun avaaminen helpottaa.
Tunteikasta viikonloppua!
Kurkkaa myös: Kukaan ei varoittanut minua aikuisuudesta
Edellinen juttuni: Miten ylläpitää treenitehoja kesäkuumalla?
♥ SEURAA MINUA ♥
Bloglovin // Facebook // Instagram // YouTube
Snapchat: piiapajunen