Koululiikuntatraumoja
*sis. mainoslinkkejä
Koululiikuntatraumoja. Useilla meistä tuntuu niitä olevan ainakin jollain tasolla. Myös minulla, vaikka liikunta oli ehdottomasti yksi lempiaineistani peruskoulussa.
Ala-asteella olin aina luokkani pienin ja ehkä heiveröisinkin. Ensimmäisellä luokalla muistan koripallotuntien päättyneen osaltani siihen, että painelin turhautuneena pukukoppiin kädet puuskassa mököttämään. En saanut heitettyä koripalloa edes lähelle korkealla salin seinällä könöttäviä koreja toisin kuin kaikki muut luokkani oppilaat. En edes niihin matalimpiin. Opettajani kyllä yritti parhaansa virittelemällä puolapuihin kiinni hulavanteita, mutta heti ensimmäisellä heitolla ne tulivat rämisten alas, ja tämä tiesi suu mutrulla äkkilähtöä pukkariin. Voi sitä turhautumisen määrää.
Pienen ja heiveröisen kokoni vuoksi ala-asteen liikkatunneilla minua ei valittu todellakaan ensimmäisten joukossa jalkapallojoukkueisiin. En kuitenkaan antanut tämän hämätä tai edes häiritä, vaan palloa potkittiin räkä poskella ja lujaa pelin tiimellyksessä. Täysiä päin näköä pamahtavaa palloa, vauhtia tai pelikaverin iholle menemistä en pelännyt, vaan pyrin kyllä näyttämään, että kyllä minustakin lähtee. Pelin parhaita pelaajia en silti ollut, mutta ainakin taisin saada kentällä jotain aikaiseksi.
Suurimmat “traumani” koululiikunnasta tuli kuitenkin yläasteella. Homma muuttui vastoin odotuksia niin lässyttelyksi, että turhautumisen määrää ei voinut toisinaan edes sanoin kuvailla. Tämä purkaantui pariin otteeseen myös pestiinsä paatuneeseen liikunnanopettajaan, vaikka yritinkin hyväkäytöksisenä oppilaana lähestyä hommaa asiallisesti. Pari kertaa tuli kyllä argumentoitua hieman tuohtuneemmin, koska en vain yksinkertaisesti millään voinut käsittää, miten yläasteen pallopelien säännöt voidaan taannuttaa lastentarhatasolle. Vai miltä kuulostaisi koripallopeli, jossa vastustajalta ei saa edes yrittää viedä palloa kesken kuljetuksen ja hyökkäyksen? Lässynlää.
Liikuntatunneilla (myöskään niillä syventävillä) ei tarjottu yläasteella enää minkäänlaista haastetta. Ei riitä sormet eikä varpaat laskemaan myös niitä kertoja, kun liikunnanopettaja poistui kesken tunnin puuhailemaan “hoidettavia asioitaan“. Ei kuitenkaan hätää! Meitä varten hän viritti twist-nauhan salin päästä toiseen, ja iski käteen sulismailat. Läimikäähän omatoimisesti menemään seuraavat 90 minuuttia, kuten joka toisella tunnilla tähänkin asti olette tehneet. WTF?!?
Tilanteeseen sai kuitenkin henkistä helpotusta, kun pääsi mukaan poikien liikunnanopettajan vetämille syventäville tai tämän sijaistamille pakollisille liikuntatunneille. Jumankauta sitä liikunnan riemua, kun päästiin pelaamaan käsipalloa ja lippupalloa kunnon säännöillä! Siellä pääsivät myös ne liikunnassa hieman heikommat kunnolla mukaan, ja tunnelma tunnilla oli vähintäänkin huikea. Tuohon kuolettavan tylsään sulkapallon läimimiseen twist-narun yli saatiin myös aivan uudellainen tatsi, kun ensimmäistä kertaa otettiin esille kunnon verkko, oikea pelikenttä ja käytiin läpi pelin säännöt. Kyllä sai muuten pallo kyytiä, ja ekaa kertaa soijaakin pukkasi sulismaila kädessä.
Lähes kaikki liikuntatuntieni traumat jäivät kuitenkin unholaan viimeistään lukiossa, jossa opiskelin liikuntapainotteisella linjalla. Liikkatunneilla meno oli eri lajien urheilijoiden päästellessä tunteella menemään niin antoisaa, että oksat pois juuria myöten! Joku oli aina lajitaustansa puolesta mestari jossain ja aina löytyi joku, jolla ei ihan kyseinen laji luonnistunut. Hauskaa oli silti kaikilla taitotasosta riippumatta, ja ainakin saatiin jokainen vuorollamme repeillä itsellemme ja toisillemme. Voi niitä aikoja! Noh, kuulisin myös mielelläni millaisia muistoja teiltä löytyy koululiikunnasta?
Huom! House of Brandonilla starttasi juuri sporttiviikko, ja kaikki Niket ja muut sporttivaatteet -20% koodilla: SPORT.
Ala-asteella olin surkea, itsetuntokin vajosi nollaan kun aina valittiin vikana joukkueeseen. Onneksi tuo 2valitseejoukkueet-menetelmä on kuopattu, siis ihan järjetön systeemi että kaksi “parasta liikkujaa” valitsee joukkueet ja toki ne parhaimmat ja kaverit valitaan ensin. Pidin kuitenkin liikunnasta, polttopallo oli lemppari. Yläasteella sama juttu kun sulla oli sellaista lässynmeininkiä kun opena oli ikivanha rouva ja lintsata sai aika helposti. Oli meillä joskus liikuntana keilailua; siis keilailua! En sanoisi sitä liikunnaksi. Oot ollut onnekas kun pääsit poikien mukaan, meillä ei ollut mahdollisuutta.
Ei meilläkään siis varsinaisesti poikien mukaan päässyt, mutta poikien liikunnan opettaja siunaantui välillä vetämään niitä tunteja, ja ilo oli irti! 🙂
En ehkä itsekään ole tuon “kaksi parasta valitsee paremmuusjärjestyksessä joukkueet”-systeemin fani, ja eiköhän nyt ole tämän tilalle jo tosiaan otettu onneksi muita käytäntöjä. Itse ehkä ymmärsin (tai oletin) pienen kokoni olevan suurin syy siihen, ettei ensimmäisten joukossa joukkueeseen koskaan valittu, joten en siitä onneksi jotenkin osannut lannistua. 😀
Hahhah! Itsekin muistan huomauttaneeni yläasteella liikunnan opelle kitkerään sävyyn tuntien tasosta. Ja muistan myös kyseenalaisteeni sen, että pojat saivat pelata lätkää mutta tytöt vain jotain helv* ringetteä. Onneksi sain osallistua juoksutesteihin poikien kanssa, vastusta riitti eikä haitannut vaikka jäin häntäpäähän.
En tiedä millaista koululiikunta on nykyään, mutta onkohan meidän aikanamme luultu, että pienikin fyysinen rasitus ja epämukavuus säikäyttää yläasteikäiset tytöt…
Meillähän on siis aikalailla samanlaisia kokemuksia 😀 Tuo nössöily oli kyllä niin turhauttavaa ja liikunnan ilon suurin tappaja ainakin itselläni. Ei nyt olisi tarvinnut rugbya alkaa runnomaan, mutta edes niitä peruspelejä oikeilla säännöillä. Veikkaan, että liikunnanopetuksen tasoerot tekevät nämä erityyliset huonot kokemukset, eli opettajakohtaisia varmasti hyvin pitkälti. Tiedän kyllä taas aivan huippuja liikkaopeja, ja esim. lukiossa pääsinkin taas tasokkaasta liikunnanopetuksesta nauttimaan (<3 Päivi + JKL-Norssin Liikuntaluokka) 🙂