KEVÄÄN DIEETIN ANALYYSI – MITEN MENI? PALJON PUDOTIN?

Nyt kun kisoista on jo vierähtänyt jo muutama viikko, pystyy jo kuluneen kevään kisapreppiä analysoimaan hieman selkeimmin silmin. Rakastan analysointia kaikissa muodoissaan oli kyse sitten paahtoleivän suutuntumasta, omien tuntemusteni syntyperistä tai asunnon sisustuksen sävymaailmasta.
Se, että pystyy tekemään parempia ratkaisuita tulevaisuudessa, vaatii usein aina menneen ja nykytilan ymmärrystä oikein perustein. Tykkään tarkastella muutenkin kilpaurheilua (kuten oikeastaan mitä tahansa elämän osa-alueita) strategisesta näkövinkkelistä, ja kerta toisensa jälkeen se vaan tuppaa toimimaan. Freesausjakso ennen Olympia-preppiä on siis tällä likalla käynnissä, sillä tuohon kyseiseen melko hurjaan Vegasin etappiin on enää aikaa rapiat 12 viikkoa. Analyysiä on siis pyöritelty jo oman pään sisällä sekä tukipilareiden kanssa yhteistuumin pohdiskellen, jotta oikeiden asetelmien pohjalta pystytään vetämään tämä välissä oleva aika oikeasti järkevällä tavalla pakettiin. Tässä siis pähkinänkuoressa päällimmäisiä fiiliksiä kuluneesta keväästä!

Strategiset mitat ja niiden muutokset

Lähtöpaino kisadieetille oli tällä 156 senttisellä hobitilla sellainen pattiarallaa 61 kiloa. Preppiin oli varattu 16 viikkoa, joka oli lyhin täysimittainen kisavalmistautuminen, jonka olin koskaan vetänyt, mutta koutsin kanssa katsottiin, että kyllä se riittää. Kiristymisen kannalta ei itselläni ole koskaan ollut varsinaisia ongelmia, ja rasva on aina tirissyt ihan suunnitelmien mukaan, ja riittävässä kunnossa on oltu joka kerta.
Kisaviikon alussa paino keikkui 53 kilon tietämillä, joten 15 viikossa humahti aika tasan kahdeksan kiloa tästä ruhosta veks, eli aina nätisti se puolisen kiloa viikossa keskiarvona, vaikka tottakai tuttuun tapaan välillä junnailtiin ja välillä taas yhtäkkisesti kevennettiin vaakaa reippaammalla otteella. Kisapreppejä kun on tullut vedettyä tässä jo alle useempia, niin tietynlainen arkisuus ja varmuus siinä on koko ajan matkassa. Ikinä en ole kyllä kisakunnosta osannut edes stressata, ja aina ollaan maaliin päästy mutkienkin kautta (vaikka puolet prepistä olisikin mennyt kipsi jalassa ja kepit kainalossa, heh). Muutenkin näissä lajiessa lavalla ratkaisee kokonaisuus, eikä se, että onko kehossa sama määrä vai 50 grammaa enemmän tai vähemmän rasvaa kuin viimeksi.

Miten preppi erosi aiemmista?

Kevään preppi ei perustoteutukseltaan ja suunnitelmaltaan eronnut juuri millään lailla mistään aiemmista, sillä koutsin kanssa ollaan vedetty nämä setit läpi onnistuneesti jo samalla kaavalla aiemminkin. Pyörää ei siis ole syytä keksiä välttämättä väkisin uusiksi, jollei siihen ole erityistä syytä, ja kisaprepeissäkin perinteiset hyväksi koetut mallit tuppaavat vain toiminaan ainakin itselläni kerta toisensa jälkeen. Miksi hyvää muuttamaan vain muutoksen takia, jos ei ole syytä hakea parempia ratkaisuita. Kisakuntoon kun harva täysin tanssien ja mitään tekemättä pääsee, ja ruokaa joutuu usein aina kiristämään melkoisesti sekä treeniä on tehtävä.
Pieniä eroja kuitenkin oli. Aerobisia tein ehkä hieman vähemmän alkuun ja lopussa sain syödä hieman enemmän hiilihydraatteja kuin aiemmin vastaavassa vaiheessa. Suurimmat erot olivat kyllä itsessäni toteuttajan roolissa. Oma mentaliteetti tällä prepillä oli se, että kokeilen tehdä asiat niin rennosti kuin se on vain järkevää ja mahdollista. Jos olisi näyttänyt siltä, että tahtia olisi pitänyt kiristää, olisin sitten painanut kaasua pohjaan enemmän. Missään vaiheessa tällaista tilannetta ei kuitenkaan tullut, ja tuli tosiaan todettua se, että vähemmällä voi saada enemmän.

Erot treenin puolella

En ollut oikeastaan missään vaiheessa oikeasti väsähtänyt, henkisesti lopussa tai kropan kanssa tiltissä. Kroppa ei kremppailut, sillä tein vain ne jutut, jotka pitikin ja oli koutsin kanssa sovittu. En siis sählännyt tunteiden vallassa omiani, hiissannut ylimääräisiä aerobisia, tehnyt extravetoja treenin päälle tai vängännyt vapaaohjelmaa väkisin ylihiomiseen asti. Tällaisia en nyt sen suuremmin ole ennenkään harrastanut, mutta huomaamattaan sitä on silti joskus tullut tehtyä monesti vielä “vähän päälle”, ja se on nyt jälkikäteen tarkasteltuna ollut vain tyhmää. Salitreenit suunnittelin toki itse, ja salin puolella harrastelin paljon pelkkiä suoria sarjoja, ja varsinkin lopussa pyrin jättämän lähes kaikki erikoistekniikat pois, ja keskittymään raskaisiin rautoihin ja treenipainojen ylläpitoon.
Kommunikaatio valmentajan kanssa toimi myös erittäin hyvin, ja yhteyttä pidettiin oikeastaan jopa yllättävän vähän, mutta sitäkin ytimekkäämmin tarvittaessa. Mitäs siinä turhia joriseemaan, sillä molemminpuolisen yhteisen tutun sävelen ollessa edelleen kuosissa riitti väliajoin ilmoitus koutsille omasta takaa, että “hyvin menee” tai “nyt voisi varmaan kiristää”. 😉 Vaparia toki tsekkailtiin myös matkan varrella tasaisesti yhdessä syssyssä tiimimme toisen vaparilikan kanssa Minnan toimesta.

Lopputulos ja oppimisprosessi

Lopputuloksena tämä olikin varmasti paras preppini koskaan. Kuluneella prepillä siis otin vielä aiempaa rennommin, ja dieetin loppupuolella pari kertaa tuli jopa säikähdettyä sitä, että perskules vain, kisat alkavat jo olla aivan ovella ihan huomaamatta. Treenitehot säilyivät loppuun asti yllättävän hyvinä, ja vapaaohjelman suorituskyvyn puolella olin kyllä loppuvaiheessa elämäni iskussa. Vajaa pariminuuttiset kokonaiset vedot olivat melkein kuin pala kakkua, vaikka koreografia ei edes ollut yhtään lepsumpi kuin aiemmin, vaan ehkä jopa päinvastoin. Oman analyysini pohjalta tehot ja energiatasot ylipäätään elämässä pysyivät ylhäällä juurikin siksi, etten vetänyt itseäni treeneissä aina ihan piippuun asti, vaan lopetin yksittäiset treenisessiot aina “hyvän sään” aikana. Kropan kuormitus säilyi tällä tavalla muutenkin haastavassa tilassa (paljon treeniä, niukemmin ravintoa) sille edes jossain määrin hallittavissa suhteissa, eikä palautumiskapasiteetille pistetty yhtään enempää tarpeetonta rasitetta.
Pyrin itse oppimaan aina kuluneesta, oli sitten kyseessä onnistunut veto tai epäonnistunut setti. Vaikka kaikkia tekijöitä ja syy-seuraussuhteita on välillä vaikea ja jopa mahdoton täysin selvittää, yritän silti pohtia, mitkä olivat syyt ja tekijät onnistumisten/epäonnistumisten takana. Näin jatkossa pystyn panostamaan oikeisiin tekijöihin ja pyrkimään välttämään mahdolliset sudenkuopat. Ei pelkällä mutuilulla (“koska kaikki muutkin”), vaan kokemuksen kautta itselleni parhaiten toimivalla tavalla. Virheitä sekä huonoja valintoja saa ja välillä kannattaakin tehdä, ja niitä usein vaaditaan matkalla onnistumiseen, kunhan niistä vain osaa ottaa opiksi. Turha ajaa kymmentä kertaa täysiä seinään, jos ensimmäisen kerran jälkeen voi jo tajuta, että jarrupoljin on myös olemassa.

Noh, mitä minä siis tällä kertaa opin, ja mille jo olemassa oleville ajatuksilleni sain lisävahvistusta:

• Treenissä enemmän ei todellakaan ole aina enemmän, ja sopivasti on usein oikeasti paras.
• Tiukkakin kiristely voi oikeasti olla aika leppoista, jos siihen asennoituu niin.
• Mitään ei saavuteta hetkessä, ja jokainen yksittäinen saatu tulos ja onnistuminen pitkäjänteisen työn tulosta ja pidemmän ajanjakson kertymä. Hyvää ei tule hetkessä, ja tämän dieetin onnistumisen edellytykset luotiin jo edesmenneen kehityskauden aikana.
• Tulosta oikeasti tulee ihan yhtä hyvin ja ellei jopa paremmin, vaikket omistaisi 110% fokusta ja koko elämääsi tälle yhdelle asialle. Se ei myöskään tarkoita, ettetkö haluaisi sitä ihan yhtä lujaa. Elämässä voi ja kannattaakin olla myös muita fokuksia, mutta toki kaikkeen ei tarvitse kaiken aikaa pystyä.
• Draivi ja hyvä meininki ruokkivat itseään ja heijastuvat usein muillekin elämän osa-alueille.
• Tulokset ovat seurausta toiminnasta, ja parhaiten niihin voi tuloksiin voi vaikuttaa juuri sillä käytännön tekemisellä. Tavoitteiden asettaminen omaan itseeni heijastaen toimii edelleenkin mulla paremmin kuin sijoituksiin keskittyminen.
• Elämä on aika kivaa…
• …ja vaakalukemalla tai rasvaprosentilla ei ole juurikaan tekemistä asian kanssa. 🙂

Ja viimeinen lopputulos näkyykin ylläolevassa kuvassa, ja tästä olen kyllä hemmetin ylpeä. Totta puhuen olin sitä jo ennen palkintojen jakoakin, eli yksittäinen ulkoinen tunnustus ei aina onnistumista itsessään pysty määrittämään. Toki moni asia olisi voinut mennä toisin, mutta niinhän se aina on, ja haasteita tulee aina eteen. Pelkkää suoraviivaista tietä onnistumiseen harvoin on, ja matkan varrelle osuu aina töyssyjä ja kivikkoa. Sen se usein kuitenkin vaatii, ja oppiminen ja kehittyminen tapahtuukin usein pienien haasteiden kautta, jossa tekijästä otetaan mittaa.
Noh, tällaista tällä kertaa, ja täällä päässä ruoka maistuu ja treeni kulkee. Ensi viikolla taidan kuitenkin ottaa pienen kevennyksen, sillä kroppa sitä tuntuisi jo vähän kyselevän. Viikkoon sisältyy myös infernaalinen matkustusrumba takaisin rapakon takaa Tampesteriin, pyykkirumbaa, laukkujen purkamista ja jetlagin nujertamista niskalenkkiottein. Ettei ihan liian helpoksi menisi, niin täytyisi vielä selvitä melkein lennosta Jyväskylään totaalisen hääjuhlahärdellin keskelle, joten ehkä voisi olla parempi pistää treenikengät kyseiseltä viikolta sivuun, ettei tämä likka murenisi ihan totaalisesti, hah! 😉

Lisää aiheesta: Mitä fitnesskisadieeteistä tulisi ottaa opiksi?

Edellinen juttuni: Koti-ikävä – Miltä meidän koti näyttääkään?

♥  SEURAA MINUA  ♥
Bloglovin // Facebook // Instagram // YouTube
Snapchat: piiapajunen