OISKO VÄLILLÄ OK OLLA HUONOMPI VERSIO ITSESTÄÄN?

Ole paras versio itsestäsi. Mutta mitäs jos ei aina yritettäisi olla?

Nykyään tuntuu, että jos elämä väsyttää ja on fiilis, ettei hommat luista, pitäisi välittömästi olla suorittamassa self-help-oppaiden ja tsemppaavien IG-tilien vinkeistä suunnitelmallista pelastusoperaatiota itsensä eteen. Pitäisi liikkua enemmän, pitäisi meditoida, pitäisi parantaa ruokavaliota, pitäisi löytää enemmän aikaa ystävilleen, pitäisi nukkua enemmän, pitäisi ajatella lähtökohtaisesti positiivisemmin ja pitäisi jahdata niitä omia unelmia sekä saavuttaa huimia asioita koko ajan itseään kehittäen. Ja tietty ilman minkäänlaista turvotusta vatsassa.

Ei sillä. Näillähän voi olla ihan valtavasti jeesiä omalle hyvinvoinnille ja elämänlaadulle. Mutta ehkä liikaakin me sorrutaan siihen, ettei jumittaminen, puutuminen tai takkuaminen olisi myös toisinaan ihan okei. Elämä kun ei voi olla yhtä suorittavaa tehovaihdetta, jolloin potkutellaan menemään energisinä ja väsymättöminä päivästä toiseen, ja ollaan samaan aikaan superihmisiä ihan kaikilla elämän osa-alueilla. Aina ja päivästä toiseen.

Varmasti osa teistä on törmännyt somessa pyörineeseen seuraavaan sitaattiin:

“Jos ajattelet myönteisesti joka päivä, teet lujasti töitä, pyrit olemaan paras versio itsestäsi, ympäröit itsesi inspiroivilla ihmisillä, etkä ikinä anna periksi, niin ei ole mitään rajoja sille miten perusteellisesti voit palaa loppuun.”

-Psykologian professori Svend Brinkmann (suomennos: Liisa Uusitalo-Arola)

Näinpä.

“Tavoittele tasapainoista elämää”

Täydellinen tasapaino on illuusio. Mitäs jos se tasapaino voisikin olla sitä, että välillä väsyttää ja lusmutaan sohvan pinnassa saamattomina ja löysinä kuin alkueläimet. Sitten tulee taas vaihe, jollon kulkee sutjakammin ja hommat eri elämän osa-alueilla soljuvat eteenpäin sulassa sovussa. Tadaa!

Tällaisia näennäisesti “tasapainoisempia” kausia voi välillä olla. Ja silloin niistä kaikki ilo irti. Sitten tulee päiviä, viikkoja tai jopa elämänvaiheita, jolloin pinnojen väliin tarttuu pari oksaa. Väsyttää lähteä töihin, ei ole motia tai paukkuja mihinkään ylimääräiseen. Hommat ei vaan luista. Se on hei ihan hemmetin okei. Se on sitä oikeaa tasapainoa. Että oppii elämään myös niiden ei-niin-kivojen vaiheiden läpi itsensä ja elämänsä kanssa sopivassa sovussa. Sekin voi olla ihan kivaa, kun sen oikein oivaltaa.

On oikeasti mahdollista oppia ottamaan vastaan myös ne mälsemmät päivät ja vaiheet ja jopa nauttimaan niistä. Siihen ei koskaan tule pääsemään, ellei tälle anna tilaa ja aina vain yrittää parantaa kaikkea pikafikseillä. Aivan liian usein ihmisillä tuntuu olevan tapana ruoskia itseään siitä, etten tänään saanut tarpeeksi aikaiseksi, ja että hitto tökki näyttöpäätteen äärellä. Tai että ei jaksettukaan lähteä enää illalla lenkille, eikä kyettykään pitämään positiivisuusvaihdetta yllä. Ja askeleitakin tuli sporttikelloon kymppitonnin sijaan vain 4000. Mitä sitten? Mitä sillä on väliä, etten ollut tänään (tai koko kuukautena) ollut paras mahdollinen minä?

“Älä murehdi!”

Murehtiminen on ihan okei. Vaikka onkin itseasiassa yllättävän helppoa sortua toteamaan toisin lähimmäisilleen, kun he ovat ikävien tunteiden ja asioiden äärellä. “Älä murehdi” ei edistä asiaa mitenkään muuten kuin siten, että lopulta henkilö tuntee vain isompaa syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, että murehtii. 

Jos ihminen on huolissaan, ahdistunut tai pelkää edessä olevaa tilannetta, niin ei se muutu siitä miksikään näillä maagisilla taikasanoilla, että lopeta tunteminen. Jo olemassa oleva huoli ja pelko on siellä matkassa joka tapauksessa, ja tämän väheksyminen vain sekoittaa vinttiä entistä enemmän. “Et saa ajatella noin” tai “älä stressaa etukäteen”, menee ihan samaan kastiin ja aiheuttaa usein henkilölle vain enemmän häpeää sekä ahdistusta omista tunteistaan. 

Miksi ylipäätään ei saisi murehtia, stressata, surra tai itkeä? Kun ne tunteet ovat siellä päässä joka tapauksessa, niin miksi ne pitäisi itseltään kieltää. Ei iloa, onnea tai innostusta tarvitse jarrutella tai piilottaa, niin miksi ne epämukavat ajatukset ja tunteet tulisi piilottaa komeron pohjalle ja leikkiä ettei niitä olisi. Ei pahaa oloa tai negatiivisia tunteita tarvitse paikata laastarilla tai sanoilla. Ei omalla kohdalla tai ystävän puolesta. Riittää, että antaa tilaa niin omille kuin muidenkin tunteille sellaisena kuin ne on. Eikä silloin tarvitse yrittää esittää olevansa parempi versio itsestään.

Fakta: Ihminen ei ole yhtä kuin ajatuksensa ja tunteensa. Se, mitä sinulle päähän lävähtää, ei määritä sinua millään tavalla. Eli anna fiilisten tulla ja ota ne vastaan omassa kupolissasi. Näitä ei tarvitse hävetä, eivätkä ne tee sinusta yhtään huonompaa ihmistä. Ja jos hävettää, niin anna senkin tulla.

Paskassa kieriskely voi olla hyödyllistä

Oikeasti voi. Kun sen oikein toteuttaa. On tietty asia erikseen kitistä päivästä ja vuodesta toiseen, kuinka ahterista oma työpaikka on, kuinka paljon oman puolison tavat ärsyttävät ja kuinka kotona on aina sotkuista ja sekaista. Pelkän saman levyn pyörittämien ei hirveästi välttämättä auta. Mutta ei auta sekään, että vain yritetään olla aina vain parempia ja positiivisempia ihmisiä yrittämällä kääntää ajatukset väkisin iloisemmiksi. Miten niitä voi kääntää, jos ei edes itse tunnista, mistä se paska fiilis kumpuaa?

Sen sijaan, että iltaisin k*rpiintyneenä miettisit, että huomenna muuten ajattelen kaikesta päivän aikana kohdatuista kurasta edes pikkuriikkisen positiivisemmin, niin olisiko ihan hyvä pureutua siihen ahdistukseen ja pahaan oloon hieman syvemmin. Antaa tunteiden ja ajatusten tulla vapaasti omaan mieleen, ja oikeasti miettiä, mistä se kaikki itsellä pulppuaa. Minkä takia ärsyynnyit päivän sattumista? Miksi ahdistuit tai murenit henkisesti? Itke, ryve ja anna itsesi olla “heikko” omalla tavallasi. Ole edes hetken ajan “huonompi versio” itsestäsi ja koeta kohdata rohkeasti asiat omassa tunnemaailmassasi.

Kun näitä ikäviä tunteita ei yritä paikata vain reippaammalla asenteella tai juoksulenkillä ja meditaatiolla (okei, se voi kyllä helpottaa oloa, mutta ei muuta realiteettejä tai auta sinua kohtaamaan vastaavia tilanteita jatkossa paremmin), vaan pyrkii rohkeasti ottamaan ikävät ajatukset ja tunteet vastaan sellaisina kuin ne ovat, voi päästä asioissa eteenpäin. Ja saada hieman enemmän mielenrauhaa, kun on luvan kanssa antanut niiden tulla kerralla.

Eihän se sillä hetkellä helppoa ja kivaa ole, mutta eihän se elämä sellaista muutenkaan ole. Niitä ikäviä tilanteita ja tunteita kun tulee vastaan joka tapauksessa jatkuvasti enemmän tai vähemmän, niin olisihan se fiksumpaa oppia kohtaamaan ne niin, että itsekin osaisit tunnistaa missä mennään. Aikaahan se ottaa, ja tämä ei tapahdu hetkessä pikafiksauksena.

Tärppi: Olli Haatajalta löytyy pätevä harjoite “Huolihetki” tunteiden ja huolien purkuun täällä.

Huom: Jos oikeasti ahdistaa ja on paha olla jatkuvasti, niin apua kannattaa aina hakea. Siihen ei enää välttämättä itsetutkiskelu eikä varsinkaan somen self-help setit riitä ratkaisuksi.

Ylpeästi toisinaan huonompi versio itsestäni

Olen antanut itselleni papukaijamerkin. Ihan juuri siitä, että olen alkanut oppimaan sietämään takkuamista yhä enemmän. Että jos joskus väsyttää syystä tai toisesta niin vietävästi, ettei vaan jaksa toteuttaa “to do”-listan asiota, niin annan sen olla niin. Ja jos päässä pyörii ahdistavat asiat, niin en yritä lakaista niitä maton alle ja paikata vain hymyllä. En ruoski itseäni ikävän oloisista tunteistani ja ajatuksista tai satunnaisesta saamattomuudestani. Elämästä on tullut hitosti helpompaa, kun nämä asiat olen sisäistänyt. Ainakin tiettyyn pisteeseen asti, ja edelleen on varmasti tehtävää.

Ole paras versio itsestäsi on kuitenkin ihan pätevää kamaa. Siihen päästäkseen kuitenkin pitäisi myös uskaltaa ja kyetä olemaan tarvittaessa myös se huonompi versio itsestään tarvittaessa. Vain silloin voi päästä omaan parhaaseen mahdolliseen.

Ihmisyyttä loppuviikkoon!

LUE MYÖS:
Käyn psykoterapiassa, eikä hävetä myöntää sitä

EDELLINEN JUTTUNI:
Rakenteet check & kasuaalisti paksuna – rv 19

VALMENNUKSET:
Prove-valmennusten startit maaliskuussa!