Etkö muka vieläkään tiedä mikä susta tulee isona?

Ai mikä musta tulee isona? Voi kun tietäisittekin kuinka paljon olen käyttänyt tämän pohtimiseen joko tietoisesti tai alitajuisesti aikaani viime vuosina. Olen stressannut ja pyöritellyt tätä ajatuksen pirulaista päässäni niin kauan ja pohtinut miltei pääni puhki. Kirjoitin viime syksynä aiheesta oman postauksen “Kauhuskenaario tulevaisuudestani“, jossa käsittelin omaa taustaani uravalintojeni ja haaveideni pohjalta. Ja vähän kyllä huvittaa tuota näin jälkikäteen lukiessani, etten sitten valmistunutkaan vuoden vaihteeseen mennessä diplomi-insinööriksi, mutta tänä vuonna se on laitettava purkkiin ja pakettiin.
Kuulun siihen ryhmään, kenellä pitää olla kaikessa joku punainen lanka. En osaa tehdä asioita vain siksi, että niin tekevät kaikki muutkin. Jos koen, ettei toiminnalla ole itselleni minkään tason järkeä tai merkitystä pidemmällä tähtäimellä, niin se ei motivoi minua sitten millään lailla. Katson kaikkea kokonaisuutena ja pitkällä tähtäimellä. Oli kyseessä sitten kilpaurheilu, parisuhde, työ, koulutus, hankinnat tai henkilökohtainen talous.
Tiedättekö sen fiiliksen, kun tuntuu, että osaat vihdoin antaa asioiden vain olla ja kulkea omalla painollaan. Tajuat, että kyllä elämä muuten vie eteenpäin, ja mulla on oikeasti aikamoinen kutina persauksen alla, että viiden vuoden päästä tästä olen tilanteessa, jota en olisi osannut edes kuvitellakaan, joten en edes yritä kuvitella tätä sen tarkemmin. Jos mietin tilannetta jo tällä hetkellä viisi vuotta sitten, niin hellurei, en olisi osannut silloin edes unelmoida tällaisesta elämästä mitä nyt elän. Kannan oman leipäni pöytään yrittäjänä (wtf?) ja olen niin ylpeä itsestäni, että olen onnistunut luomaan elinkeinon, jonka lomassa pystyn toteuttamaan optimaalisesti omaa kilpaurheilu-uraani. Ilman, että joudun tinkimään kummastakaan.
Luulin ihan totta pitkään haluavani elämältä aika erilaisia asioita, mitä nyt tällä hetkellä ymmärrän ja huomaan haluavani. Tässähän kävi oikeastaan juurikin niin, että elämä ja realismi löi nuorta likkaa aika lujaa vasten kasvoja. Nyt täytyy kuitenkin sanoa, että on mahtavaa olla oman onneni seppä, ja olen saanut luotua sellaisen elämäntilanteen, mistä oikeasti nautin ja nimenomaan osaan nauttia miettimättä sitä, mitä minulla pitäisi olla ja mitä minun pitäisi olla. En kylve rahassa, mutta käytän sitä fiksusti, ja se riittää myös asuntolainan hoitamisen lisäksi siihen mitä oikeasti haluan ja tarvitsen. Tottakai polte on kova, ja halu kehittää itseäni ei kyllä ole hetkeen hyytymässä. Sen verran itseltä löytyy kunnianhimoa, intoa ja silkkaa hulluutta, että jotain täytyy aina olla tekeillä.

Ensin riipaisen nuo diplomi-insinöörin paperit ulos, ja voipi olla, että syvennän tämän jälkeen osaamistani jollain aivan toisenlaisella osa-alueella. En kyllä kadu tippaakaan, että olen kuluttanut vuosia tuon koulutuksen parissa. En sitten lainkaan. Olen saanut siitä aivan valtavasti irti, ja jollain tasolla tarvitsin tuon koulutuksen ihan itseni vuoksi. Ehkä olen tässäkin asiassa vain niin hullu, että luen itseni diplomi-insinööriksi ihan vain siksi, että voin. Voi olla, että tulen hyödyntämään koulutustani tulevaisuudessa, mutta uskoisin sen tapahtuvan melko luovalla tavalla. Omalla tapaa teen sitä jo nyt. Lisäksi olen pyöritellyt aika montaa mahdollista eri etenemissuuntaa elämääni, ja vitsi että on siistiä, kun voi huomata, että ne kaikki kuulostavat aivan mielettömiltä ja ennen kaikkea toimivilta vaihtoehdoilta. Oikeastaan yhtäkään näistä vaihtoehdoista en vain vielä vuosi sittenkään osannut edes harkita vaan keskityin lähinnä kriiseilemään, että tulevaisuuteni pitäisi olla tiedossa nyt.
Pitkään myös alitajuisesti soimasin opiskelun ohessa itseäni siitä, ettei minulta löydy draivia puskea itseäni hienolta kuulostavia teollisuuden ja teknillisen alan titteleitä kohti, tavoitella energiakriisin ratkaisua, uusia tentistä saatua kolmosta vitosen toivossa, kilpailla huippuun hiotulla taloustietämyksellä ja imeä tylsimmistäkin pakollisista kursseista oppia irti niin, että aivosolut paukkuvat. Näin tuntui niin moni muu tekevän, ja heistä oikein hehkui menestyminen nyt ja tulevaisuudessa. Meni pitkään, ennen kuin huomasin, että oma poltteeni ja intohimoni onkin koko ajan ollut jokseenkin toisella suunnalla, ja miksi en ottaisi siitä kaikkea irti, kerran se vielä näyttäisi oikeasti tuottavan tulosta. On myös ollut jännä kuulla jälkikäteen ihmisiltä, että jotkut olivat pitäneet koko ajan myös minua menestyjänä ja henkilönä, jolla on aina ollut se jäätävä draivi omaan juttuunsa. Voi kun itse olisin tällöin osannut nähdä asian niin.
Kyllä se tie tekijää vie, ja elämä on aika siisti juttu. Sillä on tarjolla niin monia erilaisia ovia, kunhan vain osaa ensin kuvitella ne, ja lopulta vielä uskaltaa kurkistaa sisään. Voi jösses kuinka kuplassa ja ahtaassa putkessa sitä on joskus elänytkään, ja kuinka vähän sitä on ymmärtänyt kaikista niistä vaihtoehdoista, joita todellisuudessa onkaan tarjolla. Toisaalta tie tähän pisteeseen on ollut yhtä sattuman kauppaa, joissa on osittain niin naurettavan huvittavia käänteitä, että oksat ja vielä rungotkin pois.

 
Ja ei. En edelleenkään tiedä, mikä musta tulee isona, mutta musta on oikeasti aika siistiä, etten tosiaankaan tiedä. Kaikkein mahtavinta tässä tilanteessa on oikeastaan juurikin se, että osaan ensimmäistä kertaa nauttia tästä tiedottomuudesta ihan oikeasti. Ehkä vain tarvitsin pystyä todistamaan itselleni sen, että pärjään, ja että pystyn asioihin, joihin en uskonut pystyväni. Tiedän siis nyt, että pystyn vaikka ja mihin, jos vain päätän niin. Oli kyse sitten urheilusta tai urasta.

Mahtavaa keskiviikkoiltaa, ja muistakaa tehdä rohkeasti sitä omaa juttuanne! Tiedätkö sinä, mikä susta tulee isona? 

Edellinen juttuni: Oudot tapani salilla

Seuraa minua:
Bloglovin // Facebook // Instagram
Snapchat: piiapajunen