Eteenpäin prkl
Tässähän on pukannut suhinaa ihan toden teolla, ja olenpa tuossa bloginkin puolella pariinkiin otteeseen tokaissut, että kulunut kesä meni melko huikeassa humauksessa ohitse ja komealla kaarella maaliin. Tätähän en suinkaan ole kokenut kovinkaan negatiiviseksi asiaksi, vaan oikeastaan päinvastoin. Aika on juossut ja niin olen minäkin.
Nyt olisi kuitenkin hiljalleen aika pistää pieni stoppi suhaamiselle, ja nappaista itseäni niskasta kiinni laittaen taas arkea rullaamaan. Nyt on kyllä jotenkin hirveä motivaatio laittaa asioita hyrräämään niin monellakin eri elämän saralla, että oksat pois ja vaikka kantoja myöten!
Olisihan se aika huikeaa, että pystyisi täysin keskittymään elämässään kilpaurheiluun, mutta käytännössä se ei kuitenkaan ole mahdollista. Jos totta puhutaan, niin en tiedä, että haluaisinko turvautuakaan täysin tällaiseen mahdollisuuteen, sillä haasteista muodostuu se elämän suola. Raha elämiseen ja urheiluun on kuitenkin kannettava pöytään itse, ja tämä ei haittaa, sillä olen muutenkin tavallaan aika touhukas luonne. Tykkään tehdä ja toteuttaa, ja mikään ei ole niin tyydyttävää, kuin huomata itse oman työnsä jälki.
Tämä leivän kantaminen pöytään yhdistettynä suunnitelmalliseen ja pitkäjänteiseen kilpaurheiluun ei ole aina kovinkaan helppoa, mutta eihän sen sitä tarvitse ollakaan. On kuitenkin onni olla syntynyt Suomeen, jossa elämässä on avoinna lukuisia mahdollisuuksia, jos vain itse osaa ja uskaltaa tarttua niihin. Uskallus on välillä ollut tällä likalla hieman koetuksella, mutta pakko sitä ollut mennä omien unelmiensa perässä. Kuka muu niitä unelmiasi toteuttaisi, ellet sinä itse?
Olen ollut aikamoisessa zen-tilassa tässä viimeiset kolme viikkoa. Olen jopa oikeasti laskenut päiviä, kuinka kauan olen tällä fiiliksellä kulkenut. En tiedä mikä oikeasti päässäni napsahti, mutta stressaaminen ja ahdistaminen loppui erään lukioaikaisten joukkuekavereideni illanvieton jälkeen kuin seinään. Siinä kun kuuntelin muiden kuulumisia viimeisten vuosien ajalta ja samojen henkilöiden tulevaisuuden suunnitelmia, niin saatoin ehkä hieman valaistua. Ei kukaan muukaan tiedä mitä he haluavat elämällään tehdä. Ja jos jotain haluaa tehdä, niin täytyy vain luottaa siihen mitä tekee. Mikä on pahinta mitä voi tapahtua, ja mitä sitten jos se tapahtuu?
Olen myös todennut, kuinka mahtavaa on omata niin voimakas intohimo ja polte johonkin asiaan. Mitään kutsumusammattia minulla ei varsinaisesti ole koskaan ollut, mutta kilpaurheilu on asia, jota oikeasti rakastan, ja jota teen koko sydämestäni. Tiedostan kyllä, ettei urheilijan ura voi loputtomiin asti jatkua, eikä sillä hirveästi tahnaa ainakaan suoraan tehdä. Jonain kauniina päivänä kun tunnen saaneeni urani päätökseen, voin tyytyväisenä siirtyä esimerkiksi urheiluvalmennuksen pariin, ja toteuttaa itseäni sitä kautta kilpaurheilun parissa. Aikatauluja oman urheilu-urani päättymiseen en lukuisien pitkien päässäni surraneiden pohdintojen ja aivoriihien päätteeksi ole kuitenkaan vieläkään saanut laadittua, ja nykyään olen jo suosiolla luovuttanut. Urheillaan nyt oikein olan takaa niin pitkään kuin se hyvälle tuntuu tai vaihtoehtoisesti kroppa vain kestää. Katos kun ei aina jaksa liikaa miettiä!
xoxo,
Piia
Edellinen juttuni: Rasva, fläsä, ihra, laardi, läski
Seuraa minua:
Bloglovin // Facebook // Instagram
Snapchat: piiapajunen
[…] Edellinen juttuni: Eteenpäin prkl […]