ENSIMMÄINEN RASKAUSKOLMANNES

ensimmäinen raskauskolmannes

Koska paljon on jäänyt matkan varrelta kertomatta, niin otetaanpa pieni takaisinheitto ajassa taaksepäin. Huh, mitä vuoristorataa oli ensimmäinen raskauskolmannes, ja tätä postausta varten olinkin pitänyt päiväkirjaa marraskuusta lähtien, kun ajatukset, tunteet ja kokemukset olivat vielä tuoreessa muistissa.

Vaikka teksistä saattaa paikoittain heijastua rivien välistä orastava negatiivinen kaiku, niin se tämä aika ei kokonaisuudessaan sitä ollut, vaan loppupeleissä koko ensimmäinen raskauskolmannes oli aivan ihanaa ja rakkaudentäyteistä aikaa kokonaiskuvassa, vaikka töyssyiltä ei tosiaan säästytty.

ENSIMMÄINEN RASKAUSKOLMANNES

RV 1-3

Usko ei ollut ihan hirvittävän korkealla, sillä olin juuri saanut diangoosiksi endometrioosin päivittäisten alavatsakipujen vuoksi, jotka olivat alkaneet edellisen raskauden jälkeen. Sovittiin jo lääkärin kanssa jatkotutkimuksista, joka tehtäisiin seuraavasta kierrosta. Olin aivan järjettömän väsynyt ja loppu, kun ikäviä asioita tuntui edelleen tulevan eteen vain toinen toisensa jälkeen.

Pienen poikamme syntymästä ja kuolemasta kun oli vain alle kolme kuukautta, ja tässä vaiheessa minun olisi pitänyt olla onnellisena suuren vatsan kanssa viimeistelemässä lastenhuonetta ja tutkimassa sormet syyhyten äitiyspakkauksen sisältöä. Ei suremassa menetystä, kärsimässä päivittäisistä kivuista, pelkäämässä kauhun sekaisin tuntein kaikkea tulevaa eikä tuntemassa näin syvää epätoivoa ja väsymystä.

RV 5 (4+0 – 4+6)

Päädyin tekemään raskaustestin hetken mielijohteesta, koska laskeskelin päiviä uudelleen, ja loppupeleissä lähinnä siksi, että saisin oikeasti kohdattua silmästä silmään tämän tulevan pettymyksen rauhallisempana päivänä, sillä seuraava päivä olisi ollut täynnä hälinää. Menkkakivut olivat vaivanneet jo monta päivää alle (normaalia pidempään mutta ajattelin sen johtuvan endosta, jonka oireilu tuntui muuttuvan joka päivä), mutta silti olo oli tuntunut useamman päivän jopa hämmentävän hyvältä ja tyyneltä, mikä taas oli mielestäni omituista jo siksi, että olin koko syksyn ollut aivan henkisenä ihmisrauniona.

Toisaalta viime raskaudesta myöhemmiltä viikoilta tuttu refluksioireilu oli ilmoitellut itsestään pari päivää aiemmin ja myös normaalisti viikon pesuvälillä kulkevat hiukset olivat liimaantuneet öljyisen likaisina päätä myöten pari päivää viime pesusta. Viimeksi ei tällaista ollut, niin en lähtenyt laskemaan näitä raskausoireiksi, ja en varsinkaan halunnut alkaa repimään mistään turhia toiveita.

Kaksi viivaa tikkuun. Positiivinen raskaustesti. Mitä helvettiä. Tuijotin tikkua ilmeettömänä pidemmän aikaa, kunnes aloin googletella ”väärä positiviinen” ja ”plussa mutta ei raskaana”-hakuja, koska en oikeasti meinannut uskoa tuota kahta viivaa tikussa. Näin varma negatiivisesta tuloksesta olin siis ollut etukäteen, ja halusinkin vain lähinnä leiman siihen päälle.

Todellisuuden alkaessa päästä tajuntani läpi aloin samantien tuntea aivan järjetöntä huojennusta. Samana iltana mielestä vapautui yhtäkkiä niin paljon tilaa siltä pelolta, ettei toista mahdollisuutta tule. Jo seuraavana päivänä yhtäkkiä nauroin enemmän, jaksoin taas pelleillä normaalimpaan tyyliin ja oli vain jotenkin huoleton olla. Miten elämä saattoikin antaa jotain näin hyvää aivan yllättäen ja kaiken tämän jälkeen? Voi veljet.

RV6 (5+0 – 5+6)

Endometrioosin aiheuttamat päivittäiset vatsakivut alkoivat hävitä lähes kokonaan. Tunsin oloni todella tyyneksi ja onnelliseksi, ja yllätyin kuinka rauhallinen pystyin kaikesta tapahtuneesta huolimatta olemaan. Ehkä tuon puskista tulleen endometrioosidiagnoosin, päivittäisten alavatsakipujen ja yhden vasta menetetyn lapsen aiheuttama tukahduttava pelko siitä, ettei toista mahdollisuutta tule (ainakaan helpolla), oli vain ollut niin järjettömän suuri. Nyt kun se meille sallittiin, en voinut tuntea muuta kuin loputonta kiitollisuutta tästä.

Olin niin järjettömän onnellinen, ja oli niin helppo hengittää, vaikka samaan aikaan olin yhä aika sekaisin hämmennyksestä. Tuttuun tapaan tällä viikolla myös treenit kulkivat aivan järjettömän hyvin ja enkatkin paukkuivat yhtäkkiä salilla. Ei voinut valittaa!

RV7 (6+0 – 6+6)

Henkisesti aika raskas viikko, ja sieltähän se väsymys, pahoinvointi ja uniongelmat saapuivat. Ihan kuten viimeksi, mutta lisänä aivan jäätävä refluksioireilu iski tappiinsa jo tässä vaiheessa. Yhtenä heikkona iltana surkeissa oloissa aloin myös epäillä kaikkea. Missään ei tuntunut olevan mitään järkeä, ja vaikka jollain tapaa luotinkin tähän raskauteen, niin pelko siitä, että elämä voi heittää taas ympäri, tuntui sietämättömältä. Turhautti myös käydä kaikki nämä viikot ja tuntemukset läpi uudelleen, ja kun ei edes voinut tietää, että päättyykö tämäkään lopulta hyvin.

Ensimmäinen neuvolakäynti osui kohdallemme yllättävän varhain, ja muistan, kuinka paljon ärsytti ja turhautti mennä neuvolaan. Muistin tasan tarkkaan alkukesältä, mitä siellä viimeksi oli keskusteltu ja käyty läpi. Ajatus tästä käynnistä tuntui vain taakalta ja ajanhaaskaukselta, kun viimeksi se kaikki oli vielä niin uutta, jännää ja huoletonta.

Tuttu neuvolatäti oli tosi ihana, vaikka taas sain vähän vihjailua siitä, että kannattaa katsella vähän syömisten perään ja olla lähtemättä laukalle joulupöydässä. Vaikka BMI:ni on normaalitilassakin juuri ja juuri ylittänyt lievän ylipainon merkkipaalun, niin on hassua, miten tätä ei osata aina suhteuttaa kehonkoostumukseen (ja keskustelussa selkeästi esille tulleeseen elämäntyyliin, työnkuvaan ja urheiluun). Teki mieli nostaa paitaa ja näyttää vatsalihakset, jotka itseasiassa tuollon vielä vilkkuivat, mutta tyydyin silti vain hymyilemään ja nyökkäilemään. Jep.

RV8 (7+0 – 7+6)

Käytiin yksityisellä varhaisultrassa, sillä halusin saada jonkinlaisen vahvistuksen, että kaikki on lähtökohtaisesti kuten kuuluukin. Tuntui todella hyvältä saada varmistus, että yksiössä todella kasvaa pieni kaveri, jonka sydän lyö. Ensimmäinen ultra meidän kohdalla, josta sai lähteä oikeasti hyvillä mielin kotiin, ja se tuntui huojentavalta. Pahoinvointi, väsymys ja muut olot jylläsivät edelleen sekä iltaturvotus iski päälle todella voimakkaana, eikä keskivartalo enää ollut päivälläkään entisensä. Nyt joutui oikeasti alkaa miettimään, mitä pukee päälleen. Haasteita lisänä aiheutti hiusten järjetön likaantumistahti, josta ei todellakaan ollut viime raskaudessa tietoa. Ihan kamala limaletti (ongelma ei ole muuten vieläkään poistunut), hyh!

Kaverini kysyi multa tällöin, että miten olen suhtautunut tähän raskauteen kaiken kohtaamamme jälkeen. Kerroin, että oli ihanaa tuntea kaikesta huolimatta luottoa ja onnellisuutta tätä raskautta ja lasta kohtaan. En pelännyt, ja tuo pieni ihmisen alku tuntui niin valtavan rakkaalta. Tajusin kuitenkin jatkaessani, ettei tämä nyt ihan täysin huoletonta silti ole ollut, vaikka hyvältä tuntuukin.

Kerroin, kuinka halusin joka päivä nähdä moneen otteeseen raskausaplikaatiosta, millä raskausviikolla ja päivällä mennään, ja kuinka pitkälle sillä hetkellä oli jo ”selvitty”. Tiesin tämän jo ulkoa, mutta silti tarkistin tämän monta kertaa päivässä. Tarkistin myös joka päivä selaimen välilehdellä olevan päiväkohtaisen keskenmenoprosentin, ja tuntui hyvältä ja huojentavalta nähdä luvun pienenevän päivä päivältä. Jokaisella vessareissulla oli myös huojentavaa todeta, ettei vuotoa ja siten erityistä aihetta huoleen ole.

En tehnyt näitä pelosta. En tehnyt näitä siksi, että olisin ollut ahdistunut tai paniikissa. Tämä toi itselle tietynlaista turvaa ja luottoa, kun oli jotain konkreettista todistetta siitä, että taas on selvitty edes hieman pidemmälle. Toisinaan laskin myös viikkoja ja päiviä siihen, jolloin viimeksi kaikki päättyi. Se tuntui isolta (vaikkakin hyvin kaukaiselta) etapilta, jota tavoitella. Ja vielä tänäkään päivänä ei tässä etapissa olla, eli matka jatkuu edelleen.

RV 8 ja viimeisiä hetkiä, kun vatsan sai vielä vedettyä sisään. 😀

RV9 (8+0-8+6)

Väsymys alkoi selkeästi haitata aika rajusti menoa. Vaikka Ruotsissa messuilla olin juuri jaksanut sähköttää menemään, niin kyllä perästä päin iski ja lujaa. Turhautti hieman, että kun viimeiset puoli vuotta on ollut niin rikki, hajalla tai muuten vaan kykenemätön normaaliin rytmiin, niin nyt on taas niin järjettömän väsynyt, että taas joutui väkisin himmaamaan töistä ja normaalista elämänrytmistä. Oli voitto, jos unen määrä ei jäänyt yöllä 4-6 tuntiin, ja satunnaisista hyvistä yöunista huolimatta parin hereilläolotunnin jälkeen oli pakko nukkua parin kolmen tunnin päikkärit aamupäivästä, koska en yksinkertaisesti pysynyt hereillä.

Ja duunin teko? Se fiilis, kun pilkit läppärin ääressä tai vähintäänkin tuijotat ruutua silmät seisoen, kun aivojen tilalla päässä hakkaa apina kahta lautasta yhteen, hah!

Pahoinvointi ei kuitenkaan vaikuttanut onneksi äityneen niin pahaksi kuin viimeksi, ja tällä kertaa ei tarvinnut pakata käsilaukkuun oksennuspusseja ja valita kävelyreittejä sen mukaan, että missä saisi oksentaa tarvittaessa rauhassa ihmisten katseilta. Myöskin uskalsin ajaa autoa, koska ei tarvinnut pelätä, että nukahtaisi keskellä kirkasta päivää rattiin. Winning! Refluksioireilu oli silti aivan jäätävää, ja kolme tuntia kohtuukokoisesta ateriasta tuntui vieläkin pyörivän kurkussa asti. Mutta silti. Sitä onnen määrää. <3

RV 10 (9+0 – 9+6)

Niin onnellinen ja rauhallinen viikko. Kävin kampaajalla, ripsihuollossa ja vielä täysin extraluksuksena Helsingissä Kämp Span jalka- ja kasvohoidossa. Huomaisin, että tämä itseensä panostaminen oli itselleni tosi iso juttu, koska lapsen menettäminen oli murentanut itsevarmuuttani ja nakertanut minäkuvaani aika todella paljon. Vaikka se oli jo hiljalleen pala palalta lähtenyt korjaantumaan, niin tällä viikolla tuntui, että sain siitä aivan valtavan osan takaisin. Tuntui aivan järjettömän hyvältä, että oli myös voimavaroja panostaa taas enemmän itseensä.

Refluksioireilu alkoi äityä todella paljon pahemmaksi, mitä viime raskaudessa. Iltaisin en tahtonut saada enää mitään alas, kun tuntui, että vatsalaukun sisältö oli aivan piripinnassa kurkun päällä. Tämä ei varsinaisesti auttanut muutenkin heikkoa nukkumistani, kun nukkumaan mennessä tai yöllä oli aina orastava nälkä. Huvittikin vähän yksi yö porukoilla katsella yhdeltä yöllä sängyssä Frendejä läppäriltä ja mutustaa suklaakeksejä pahimpaan nälkään.

Treenien puolella huomasin, ettei salilla tuntunut enää hyvältä rutistaa sarjoja ihan viimeiseen asti. Muutenkin treenit oli ollut pakko pitää tiiviinä (ihan max 1h) jo pari viikkoa, sillä tunnin yli venyessä tuli todella paha olo ja alkoi pyörryttämään, vaikka olisikin tehnyt kevyesti. Tai saattoi tämä iskeä siltikin, mutta treeni tuntui kuitenkin tekevän kokonaiskuvassa vain hyvää.

RV 11 (10+0 – 10+6)

Jouluaattona veimme kynttilän muistolehtoon hautausmaalle, jonne pienen poikamme tuhkat ovat siroteltu yhdessä muiden pienten enkeleiden kanssa. Tämä oli ensimmäinen kerta tämän raskauden aikana, jolloin kävimme täällä, sillä jotenkin ajatus tuntui tätä ennen kovin vieraalta. Ei sillä. Joka ikinen päivä mä kuitenkin pyöritin päässä kaikkea tapahtunutta ja sitä kaunista elokuista päivää, jona poikamme kuoli ja syntyi, ja jona saimme hänet siksi pieneksi hetkeksi eteemme. Suurimman osan ajasta toki ihan neutraalisti ja rakkaudella muistellen.

Hautausmaalla käyminen oli tuntunut kuitenkin olevan siihen asti liikaa toisen raskauden aikana, ja jotenkin oli tuntunut helpommalta käsitellä niitä lähinnä ajatustasolla rinnakkain. Tätä jo niin hurjan rakasta ihmisen alkua ja tuota pientä poikaamme, jonka vanhempia me myös olimme, mutta eri tavoin. Nyt jouluaattona käynti muistolehdossa tuntui todella tärkeältä, ja itku paikan päällä ei ollut enää yhtä lohdutonta kuin ennen vaan enemmänkin ikävöivää ja haikeaa, vaikka ikävän määrä oli ja on edelleen aivan valtava.

Viikon lopussa saimme oikeasti ensimmäisen todellisen säikäytyksen, kun tuntui, että raskausoireet lähtivät katoamaan ja olo olo ”liiankin hyvä”. Viimeksi missään vaiheessa ei tullut vastaavaa, ja varsinkin näillä viikoilla viimeksi olo oli vielä aivan kuin seipäässä. Hädässä yritin etsiä ultra-aikaa netistä seuraavalle päivälle uuden vuoden alle, ja onneksi löysimmekin ajan seuraavalle päivälle heti uuden raskausviikon taitteeseen. Jo pelkkä tieto, että pääsisimme seuraavana päivänä ultraan rauhoitti jo hätää suuresti, ja sain nukuttua yön rauhassa.

RV 12 (11+0 – 11+6)

Aamulla ajoimmekin Lahden laitamille mökille uuden vuoden viettoon Vantaan kautta. Luojan kiitos ultrassa vilkutteli ja potkutteli pieni ihmisen alku täydessä iskussaan. Iso peukku ”Kaunis odotus”-nimiselle paikalle, ja kokemus oli aivan ihana niin ymmärtäväisen ja lämpimän kätilön toteuttamana. Mitään erityisiä mittauksia ja niskaturvotuksia ei katsottu, enkä itsekään toivonut muuta kuin että saisimme nähdä, että siellä sydän oikeasti vielä hakkaa. Tuntui niin hyvältä, vaikka säikäytyksestä kesti hieman keräillä itseään.

Tämän jälkeen en kyllä valittanut, että olo oli alkanut kohisten parantumaan ja energiaa alkoi löytyä ihan uudella tapaa. Työnteko alkoi luistaa ihan uudella draivilla sitten miesmuistiin, ja muutenkin fiilis oli vireystilan osilta ihan katossa, sillä kontrastia tähän tosiaan löytyi. Edellinen raskaus oli oireiltaan niin paljon haastavampi, joten olin erittäin tyytyväinen, että tällä kertaa näyttäisi päässeen helpommalla.

Toki samaan aikaan kävin kyllä suurta henkistä painia sen kanssa, etten kokenut kovinkaan suurta yhteenkuuluvuutta tai samaistumispintaa ensimmäistä lastaan odottavien kanssa. Tämä oli ahdistanut itseasiassa useamman viikon alitajunnassa aivan järjettömän paljon, kunnes tässä vaiheessa sisäistin itsekin, että enhän mä odota tässä meidän ensimmäistä lastamme, eikä tämä ole ensimmäinen raskauteni. Odotin toista lastamme, vaikkei ensimmäistä saatukaan elävänä syliin asti. Tämän sisäistäminen oli itselleni aivan järjettömän merkittävä asia, ja poisti ristiriitaisuuden ja tuon syvän ulkopuolisuuden tunnetta sekä kommunikointi muiden odottavien äitien kanssa ei enää tuntunut ahdistavalta vaan nimenomaan taas hyvältä.

RV 13 (12+0 – 12+6)

NT-ultran aika. Voi video, kuinka jännitys (ja jopa kauhu) iski edellisenä iltana nukkumaan mennessä. Vatsassa fyysisesti muljahteli, että entä jos tämä on viimeisiä hetkiä, kun ”kaikki on vielä hyvin”. Huonojen yöunien jäljiltä aamusta ultraan, jonka suoritti taustamme vuoksi kätilön sijalta kokenut erikoislääkäri. Huojennuksesta itkuisin silmin kuuntelin virittyneen tarkkana, mitä lääkäri vaihe vaiheelta ultran aikana selosti, ja koko ajan tuli vain pelkkiä hyviä uutisia.

Löytyi kaikki elimet, eheä kallo ja selkäranka sekä sykkivä sydän. Ei nestekaikuja aivoissa, ei ongelmia napanuorassa tai istukassa, ei niskaturvosta, ei mitään pienintäkään kysymysmerkkiä herättävää, jota ”jäätäisiin seurailemaan tässä viikkojen edetessä”. Olin huojennuksesta suorastaan järkyttynyt, ja pää alkoi toeta vasta kotona. Totesin myöhemmin iltapäivällä Johannekselle, etten muuten ollut yhtään tajunnut ”ihailla sitä lasta” tai fiilistellä, vaan kaikki keskittyminen meni vain siihen, että onko pienellä kaikki hyvin. Sain lapsen isältä vahvaa vastakaikua.

Iltapäivällä otettiin nämä kuvat. Tuntui helvetin hyvältä. Seuraavana päivänä julkaisin ne blogissa ja Instagramissa. Itketti. Voiko asiat mennä oikeasti näin hyvin. <3

ensimmäinen raskauskolmannes

Rehellisesti sanottuna en voinut edes kuvitellakaan, että kokemuksemme jälkeen seuraava mahdollinen raskaus voisi tuntua yhtä hyvältä. Että voisin olla näin onnellinen ja rauhallinen jo alkumetreiltä lähtien. Toki säikäytyksiltä, paniikilta, pelolta ja ristiriitaisten tunteiden paineilta ei todellakaan ole säästytty, mutta niiden näyttäytyminen on ollut paljon pienemmässä osassa kuin sen onnen, ilon ja alitajuisen luottamuksen siihen, että tämä raskaus kantaa, vaikkei kukaan sitä voi meille vieläkään luvata. On myös ollut huojentavaa huomata, että voi rakastaa ja kunnioittaa pienen poikamme muistoa ja samaan aikaan kokea suurta onnea ja rakkautta myös tätä pientä ihmisalkua kohtaan.

Myös äidiksi kasvamisen matka on ollut hyvin erilainen, ja tähän rooliin asettuminen on tuntunut itsestäänselvyydeltä ja todella omalta jo aivan alusta alkaen. Samaa muutoksen prosessia ja samoja askarruttavia asioita sekä ristiriitaisuuksia ei ole tarvinnut käydä läpi, ja toisaalta hyvä niin, koska muuta käsiteltävää on luonnollisesti riittänyt tämän tilalta. Nyt ajatuksissa on alkanut tulla enemmän tilaa kaikelle kevyemmällekin raskauteen liittyen. On myös ihana katsella avoimin tulevaa, ja varsinkin kun siirtymä jossain vaiheessa tulee tapahtumaan raskausviikoille, jotka ovat itselle uusia ja vailla valloitusta. Niitä kohti ja heinäkuuta odottaen. <3

Pusuja keskiviikkoon!

LUE MYÖS:
Raskausuutisesta ja menetyksestä

EDELLINEN JUTTUNI:
14 x on se vaan jännä…

VALMENNUKSET:
Prove by Piia-valmennukset

Kommentit (20)
  1. Koskettava teksti. Onnea loppuraskauteen, synnytykseen ja äitiyteen❤️

    1. piiapajunen
      24.1.2020, 10:59

      Lämmin kiitos sinulle. ❤️

  2. Ihanaa että kaikki oli kunnossa <3 aiotko missään vaiheessa avata asiaa, mikä edellisessä raskaudessa oli se seurattava asia joka herätti huolta? Näin raskaana kiinnostaa kovasti mutta ymmärrän hyvin jos aihe on vielä liian arka enemmälle avaamiselle.

    1. piiapajunen
      24.1.2020, 11:05

      Meillä ensin jäätiin NT-ultran jälkeen seuraamaan napanuoran kanssa ilmennyttä ongelmaa, josta kätilö uumoili, ettei huolta mitä luultavammin olisi, ja yleensä korjaantuisivat viikkojen myötä, mutta aiheutti tämä silti jo huolta. Seuraavassa ultrassa tämän todettiin jo kättelyssä korjaantuneen, mutta samaan aikaan löydettiin päästä ja aivoista vakava ja merkittävä löydös, josta meille kätilö ei tietenkään saanut antaa diagnoosia (eikä lääkäriä ollut talossa paikalla), mutta selväksi tuli, että tämä ei tule päättymään millään lailla hyvin parhaimmassakaan tapauksessa. Lähete kävikin sitten äitiyspolin puolelle.

Kommentointi suljettu.